Radiosaarnoja

Pari radiosaarnaa: 28.4. ja 17.2.2013

4. su pääsiäisestä, radiosaarna 28.4.2013, Rauman Pyhän Ristin kirkko, ”Hyveitä vai paheita?”

Huomioi myös Jaakob 1: 17-21

Joh. 16: 5-15
Jeesus sanoi: ”Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että koko maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.

Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.”

Mitäs tykkäisit, jos Sinulle tultaisiin sanomaan, että rauhoitu nyt hyvä ihminen ja ala elää ihmisiksi? Se on näet Jumalan tahto! Ja nykymenosi on sopimatonta? Muuttuisiko meno, menisikö viesti perille? Näinkö loppuu maailmasta koulukiusaaminen, työpaikkarääkkäys, kaukaloväkivalta tai terroriteot?

Niinpä. Sopii epäillä.

Jaakobin kirjeen kirjoittaja flinauttaa kuitenkin aikalaisiaan sopimattomasta käytöksestä ja esittää samalla lyhyen hyveluettelon, jota on syytä noudattaa. Kun listaa tarkastelee nuukemmin, niin huomaa, että kyse on varsin tavallisista – ei erityisen hengellisistä asioista. Herkät korvat, kankea kieli, lehmän hermosto ja loivaliikkeisyys ihmisten kanssa seurustelussa ovat sivistyneen ihmisen ominaisuuksia ilman kristillistäkin taustaa.

Asiallinen ja toista kunnioittava käytös on perusta, jolle terve, hengellinen elämä voi rakentua. Tosin mikä tahansa muukin sivistynyt elämänmuoto – oli se sitten kristillistä tai ei – tarvitsee pohjakseen sivistyneen käytöksen.

Ajatus ei ole mitenkään uusi. Jo Aristoteleen ajatus 2 300 vuotta sitten oli, että kun ihminen pyrkii toimimaan hyveellisesti, syntyy yksittäisten hyveellisten ihmisten lisäksi hyvä ja oikeudenmukainen yhteiskunta.

Kristillisyydessä puhutaan hyvän yhteiskunnan rakentumisen lisäksi myös hyvän seurakuntaelämän toteutumisesta. Sekään kun ei oikein tahdo rakentua ilman asiallista, yhteistä käytöstä. Seurakunnassa kehittymistä johtaa Pyhä Henki – hyvän yhteisöllisyyden rakentaja ja yltiöyksilöllisyyden pahin vastustaja. Tärkeintä uskossa on se, mikä yhdistää. Seurakunta ei ole mikään ”tosi-TV” -ohjelma, jossa pyritään pudottamaan heikoimmat lenkit pois. Päinvastoin: seurakunnassa yritetään saada mukaan nipuksi, joka pelaa tiiviisti yhteen. Sama periaate toteutui jääkiekossakin. Kun Patasydän alkoi sykkiä Porissa, niin Ässät saivat samalla kaukaloon kuudennen kenttäpelaajan. Silloin Satakunnasta tuli ainakin vähäksi aikaa Patakunta.

Aina on tiedetty, että hyveiden noudattaminen on paljon hankalampaa kuin paheiden. Käyttäytymistieteilijät ovat viime aikoina korostaneet sitä, että hyveet eivät ole sisäsyntyisiä ominaisuuksia, vaan suurin osa niistä opitaan ja opetetaan jo lapsuudessa.

Kasvatuksella on painava merkityksensä, vaikka nykyään moni ajatteleekin niin, että lapsi voi valita isona, mitä elämässään tärkeänä pitää. Eräs nuori pariskunta sanoi ylpeänä papille, että he eivät halua kasvattaa lastaan mihinkään uskontoon. Hän saa sitten isompana valita itse uskonsa. Pappi vastasi: ”Kai noudatatte tuota samaa periaatetta myös muiden asioiden suhteen. Kai hän voi valita myöhemmin itse myös vaikkapa kielensä ja elämäntapansa ilman teidän kasvatustanne ja opetustanne?”

Toinen esimerkki. Olen aloittanut rippikoulun pidon 1970 -luvulla. Monen vuoden ajan olen teettänyt oppilailla tehtävän, jossa pitää piirtää taivas ja helvetti, ja mitä siellä tapahtuu.

Vuosikymmenien saatossa muutos on ollut huomattava. Aiemmin suurin osa oppilaista yritti pinnistellä paperille edes jonkinlaista taivaallista aktiviteettia. 10 viime vuoden ajan paperi on ollut usein tyhjä ja selitys siihen on, että oppilas ei tiedä, mitä taivaassa tapahtuu tai että siellä ei mitään tapahdu. Tai sitten aika usein Jumala on muuttunut hampuusiksi, jolla on sätkä huulessa ja viinapullo kourassa. No, onhan niitä taivaskuvauksiakin – ja hyviä ovatkin - mutta vähemmistöön jäävät auttamattomasti.

Mistä tämä muutos kertoo?

Se kertoo tietysti oppilaiden, mutta myös samalla heidän vanhempiensa ajatuksien muutoksesta. Tutkimukset kertovat, että ihmiset eivät enää usko entiseen tapaan kadotuksen, eivätkä sen paremmin taivasten valtakunnankaan olemassa oloon. Ihmisistä on tullut yhä enemmän agnostikkoja – eli sellaisia, jotka eivät osaa tai halua sanoa Jumalasta mitään. Tällaiset ihmiset eivät sitten tietenkään siirrä kristillisiä perusajatuksia eteenpäin – eivät edes lapsilleen. Perinteestä on tullut hylättävä kummajainen.

Kristillisen kasvatusperinteen katkeaminen, yltiöyksilöllinen omaan elämään keskittyminen ja agnostismi löytävät tässä ajassa hyvin toisensa. Tämän yhdistelmän silmissä moraali ja hengellisyys joutuvat herkästi epäsuosittujen elämäntapojen listalle. Sen seurauksena syntyy häkkikanan syvästä kokemuksesta nouseva laaja näkemys, jossa hyveellisen elämän noudattaminen ja toteuttaminen ulkoistetaan mieluusti asiaan vihkiytyneille asiantuntijoille – kuten papeille ja muille srk:n työntekijöille.

Häkkikanahengellisyydessä synniksi nimetään heti hyvännäköisen ja kesämekkoisen naisen katselu - varsinkin jos sen tekee pappi - mutta niin pitkälle eettinen käsitys ei enää riitä, että synniksi nähtäisiin vaikkapa karkea käytös toista kohtaan tai siveellisen ja perinteisen elämäntavan vastustaminen tai peräti välinpitämättömyys hyvän toteuttamisesta.

Miten sitten saadaan aikaan terve, sivistynyt ja samalla yhteisen hyvän toteutumiseen pyrkivä hengellinen identiteetti? Seurakunnassa ihminen elää yhteisössä ja vieläpä Pyhän Hengen johdatuksessa, joka auttaa näkemään, miten Mestarin opetuksia sovelletaan arjen elämässä.

Evankelista Johannes sanoo tämän päivän tekstissä, että Totuuden Henki opastaa oikeaan suuntaan. Sivutuotteena Henki paljastaa, mitä on totuus, mitä synti, mitä vanhurskaus – eli Jumalalle kelpaavuus - ja mitä tuomio. Kyse on siis siitä hengellisestä ohjauksesta, millä yhdistetään ihmisiä toimivaksi yhteisöksi, eikä eroteta ihmisiä erillisiksi ja erillään toimiviksi yksilöiksi, jolloin totuus on suhteellista ja väärä voi kääntyä oikeaksi, kun sitä katsotaan sopivasta yksilöllisestä näkökulmasta.

Puolustusta tähän tulee yllättävältä taholta. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma heittää seurakunnille haasteen ”Uskaltakaa puhua siitä, mikä on elämässä oikein ja mikä väärin”. Se on lähellä sitä, mitä ex-presidentti Tarja Halonen on sanonut peilatessaan aihetta itselleen läheisen Vuorisaarnan kautta: ”Kaikki, mikä on laillista, ei ole oikein”.

On muistettava, että kristinusko on lähtökohdiltaan hyvin konkreettista. Sille konkretialle rakentuu paitsi terve hengellisyys, myös pyyteetön ja toimiva yhteisten asioiden hoito eli politiikka.

Kaikki ei suinkaan ole hyvää käytöstä, vaikka ihmistä pidettäisiin yksilönä kuinka ainutkertaisena tahansa. Vai kuinka monta puheenvuoroa kuulitte esimerkiksi Alppilan koulun tapauksessa siitä, oliko oppilaan käytös opettajaa kohtaan oikein?

Kehityspsykologit ovat havainneet, että lapset ovat tulleet sitä aggressiivisemmiksi mitä keinottomimmiksi vanhemmat ja kasvattajat ovat tulleet. Tämä keinottomuus näkyy erään kehityspsykologian professorin mukaan mm. siinä, että ”vanhemmat järjestävät monimutkaisia laulu- ja tanssiesityksiä, kun heidän pitäisi kieltää lapselta jotain”. Kieltämisestä on tullut nykyajan tabu – kielletty aihe.

Jaakob teki tämän päivän ihmisen silmuissä ilmeisen käsittämättömästi kun suorasukaisesti kielsi tekemästä pahaa.

Ihmiset eivät siis useinkaan uskalla. Mutta Pyhä Henki – Puolustaja – uskaltaa. Hän paljastaa, mitä on synti, mitä tuomio ja mitä vanhurskaus. Se on rohkeasti tehty. Toivottavasti meillä on rohkeutta mennä mukaan tähän ohjaukseen.

1. paastonajan sunnuntai, Matt. 4: 1-11, Pyhän Ristin kirkko, radiosaarna 17.2.2013
Evankeliumi: Matt. 4:1-11

Sitten Henki vei Jeesuksen autiomaahan Paholaisen kiusattavaksi. Kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, hänen vihdoin tuli nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle: »Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.» Mutta Jeesus vastasi: »On kirjoitettu: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.'»

Sitten Paholainen vei Jeesuksen pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelimuurin harjalle. Hän sanoi Jeesukselle: »Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: 'Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.'» Jeesus vastasi hänelle: »On myös kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.'»

 

Vielä Paholainen vei Jeesuksen hyvin korkealle vuorelle, näytti hänelle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: »Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: 'Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.'»

Silloin Paholainen jätti Jeesuksen rauhaan, ja hänen luokseen tuli enkeleitä, jotka palvelivat häntä.

Eräs tuttavani aikoo hiihtää saaressa olevalle mökilleen keväällä, kun jää vielä kantaa. Hän vie mukanaan kaikkea tarpeellista, sillä hän palaa veneellä sieltä vasta sitten kun jäät ovat lähteneet. Siihen menee kahdesta neljään viikkoon. Hän perusteli tekemistään varsin vängästi. ”Haluan pitkästyä”.

Miltähän tuntuisi lähteä kuukaudeksi yksin mökille? Vaikkapa saareen, missä ei ole ympärillä keinotekoista hälinää eikä väkisin tehokkaaksi pakotettua elämää. Siellä ei voisi olla koko ajan aktiivinen, jatkuvasti muille hyödyllinen eikä aina saatavilla. Joutuisi kerrankin kunnolla pysähtymään.

Lähdetäänpä sinne myöhään syksyllä. Saareen, missä ei ole sähköä. Se tarkoittaa, ettei ole puhelinta, tietsikkaa eikä facebookia, telkkaria eikä sähköhellaa. Patteriradio. Saari on illalla harmaa, pimeä ja eloton. Valoa saadakseen on pelattava öljylampun kanssa. Sähkövaloon verrattuna sen valo on surkea piippa. Elämänrytmi pakkaa tällaisissa olosuhteissa kummasti rauhoittumaan ja nukkumaan menokin aikaistumaan, kun keinotekoinen valo- ja virikepommitus puuttuu.

Kun kauppaan ei pääse, niin ruokapuoli on pakostikin vähän yksipuolista. Pussi- ja tölkkiruokalinja takaa sen, että ruokailusta tulee aika nopeasti gourmet -nautinnon sijaan kropan välttämätön huoltotoimenpide.

Ei kun täyteen pakattu rinkka selkään ja kassit kouraan. Ja sitten veneeseen. Kyytimies tulee hakemaan joskus kuukauden kuluttua. Muita ei tule, ei edes käymään. Alapa olemaan sinut itsesi kanssa.

Ensimmäiset päivät menevät hyvin. Saa huilia. Ei ole kiire minnekään. Kukaan ei ole vaatimassa mitään. Kun ympärillä ei ole jatkuvaa huisketta ja hälinää, saa rauhan sosiaalisilta odotuksilta ja muilta ärsykkeiltä. Se on aika erikoinen kokemus nykyään.

Tällöin on hyvä muistaa ekopsykologien huomio, että ympärillä oleva hälinä peittää ihmisen todelliset tunteet ja tarpeet. Nyt tuo hälykuori on poissa. Se antaa mahdollisuuden kuunnella itseään ja miettiä elämäänsä. Aukeaa myös mahdollisuus uuden oivaltamiselle.

Ei tarvitse olla mikään profeetta, kun sanoo, että jossain vaiheessa ajatukset kääntyvät siihen, mitä elämässä on saatu aikaan. Ja myös siihen, että mitä jatkossa? Varmaan pähkäilyn aiheeksi nousee myös se, että onko aikaan saadulla arvoa, mitään suurempaa merkitystä?

Kun Jeesukselle tuli pitkän paaston jälkeen nälkä, Paholainen kiusasi häntä juuri tällä. Jeesus olisi nopeasti saanut helpotusta tilanteeseensa, mutta hän ei kuitenkaan tarttunut syöttiin. Vaikka varmaan mieli teki.

Tämä herättää väistämättä kysymyksen, että milloin me annamme pirulle pikkusormen? Minkä verran meissä on turnauskestävyyttä kun houkutus on suuri tai edes jonkinmoinen?

Paholainen vetoaa viisaasti ihmisen itsekkyyteen. Nykyään hyvin monen ihmisen on mahdollista nauttia ennen näkemättömällä tavalla. Moni voi elää minkään estämättä elää perin itsekeskeistä elämää.

Tämän vuoksi peruskysymyksenä säilyy, että kuinka pitkälle oman navan ympärillä pyöriminen riittää? Tätä pitää kysyä erityisesti silloin kun nautinnon ahnehtimiseen ja itsekeskeiseen elämänasenteeseen yhdistyy mahdollisuus käyttää suurta valtaa muihin.

Kun Paholainen vei Jeesuksen korkealle vuorelle, jolta näkyi kaikki tyrkyllä oleva maailman loisto, niin kielikuva kertoo hyvin sen, mistä oli kyse.

Miten meidän oikein mahtaisi käydä, jos menestynyt bisnesmies veisi meidät vaikkapa vesitorniin, mistä näkyisi ympärillä oleva kaupunki ja sanoisi: ”Lähdepä kuule kumppaniksi, niin saat tästä kakusta sellaisen osan, ettet osaa ajatellakaan! Periaatteistasi joudut toki hieman tinkimään, mutta kai se nyt onnistuu?”

Valinnat hyvän ja pahan välillä eivät useinkaan tapahdu epätoivoisessa elämäntilanteessa. Kun Jeesukselle näytettiin maailman loisto ja tarjottiin sitä kumarrusta vastaan, niin mikäs hätä siinä oli. Muuta kuin että valinta oli vain tehtävä.

Hyviä ja oikeita asioita on helppo puolustaa tavallisessa elämässä. Vaikeuksia tulee silloin, kun yrittää pitää oikeiden asioiden puolta, ja se vie olemaan joitakin ihmisiä ja heidän etujaan vastaan. Tai kun periaatteen noudattaminen sulkee itseltä jotain haluttua pois. Jokaisella on varmaan henkilökohtaisia kokemuksia asiasta.

Jos mennään rakenteelliselle tasolle, niin sieltäkin löytyy esimerkkejä. Kun menestyvän yrityksen johtokunta esittää kokouksissaan ensin ylisuuria kokouspalkkioita itselleen, sitten bonus- tai sitouttamispalkkioiden maksamista johtajilleen, lisää siihen reilujen osinkojen jakamisen omistajilleen ja antaa vielä potkuja työntekijöilleen, niin millä lailla tätä toimintaa pitäisi kutsua moraalisesta näkökulmasta katsottuna? Tiedän, tiedän. Moraali on monelle nykyaikana kirosana ja tabu. Mutta se on edelleen vaikuttava asia, jopa organisaatioiden tasolla.

Modernissa kiusauksessa on hyvä muistaa, että Paholainen ei kiusaa omiaan, vaan niitä, jotka haluavat pitää oikeiden asioiden puolta. Tällöin kiusattuna olo ei kestä suinkaan 40 päivää ja 40 yötä vaan koko elämän. Niin kauan kun yrittää olla hyvän puolta.

Tavallisista tilanteista sikiävä synti on itse asiassa mainettaan arkisempi juttu. Pointti ei ole siinä, että seksi, viini tai ilonpito olisivat automaattisesti syntiä, vaan siinä, että väärä itsekkyys ja siitä kasvava ahneus ovat. Kuolemansyntejä peräti. Asia ei ole uusi. Jo 2200 vuotta vanhassa Sirakin kirjassa todetaan: ”Rikas raataa kerätäkseen varallisuutta, jos hän lepää, hän ahnehtii nautintoja.” (Sir. 31:3)

Ahneus toki voi olla luovakin voima, mutta sillä on myös toinen puolensa. Se, joka haittaa ja tuhoaa sekä yksilöä että yhteisöä. Myönnän, että olen ollut itsekäs moneen otteeseen viime päivien aikana. Kuten kaikki muutkin. Se on ihmisen perustava ominaispiirre. Mutta en kyllä haluaisi asua itsekkyyden läpitunkemassa yhteiskunnassa. Haluaisitko Sinä?

Itsekkyys on osaltaan sitä, että yrittää kahmia itselleen kaikkea mahdollista yli tarpeen. Tämä johtaa usein siihen, mistä roomalainen senaattori aikanaan totesi, että köyhältä puuttuu paljon, mutta ahneelta kaikki. Väärä itsekkyys johtaa väistämättä ahneuteen.

Itsekkyyden ja ahneuden yleisyys ei tarkoita, että sille pitäisi antaa periksi, saati sitä, että se pitäisi julistaa hyveeksi. Halumme toimia oikein on jatkuvassa ristiriidassa olemukseemme peruuttamattomasti kuuluvan itsekkyyden kanssa.”Syntisyyden” tiedostaminen ei ole mitään muuta kuin vastuunkantoa omasta toiminnasta. Ja se taas, hyvät kanssakulkijat – sanoisinko kaikella kunnioituksella kanssasyntiset - ei ole helppoa.

Jeesuksen olisi ollut helppoa lähteä itsekkyyden tielle. Vaan eipä mennyt. Se jätti meille jälkipolville paljon fundeerattavaa.