Opillis-historiallisia saarnoja

12. sunnuntai helluntaista,

Luukas 18, 9-14,

15.8.2010

 

Fariseukset olivat Jeesuksen aikana – toisin kuin meillä yleisesti luullaan - uskonnollista ja yk:llista eliittiä. He olivat itse asiassa juutalainen puolue, joka vastusti usein sekä poliittista että ennen kaikkea julkista uskonnollista johtoa.

 

Farisealaisten perusajatus oli selkeä: tehdä totta uskonnosta. Jumalan tahto on hyvä, se toteutuu konkreettisesti ihmisen tahtona hyvään. Tämä hyvä tulee sitten näkyväksi yhteiskunnallisessa hyvässä. Lopullisesti hyvä täydellistyy tulevassa Messiaan valtakunnassa, ja tämän valtakunnan saapumista ihmiset voivat jouduttaa mahdollisimman täydellisellä Jumalan tahdon toteuttamisella nykyhetken elämässä.

 

Farisealaisille tosi uskonto oli siis Jumalan tahdon toteuttamista yhteiskunnassa ja omassa elämässä. Ei ollut yhtään hetkeä, ei yksityiskohtaa, ei inhimillistä toimintaa, joka olisi ollut Jumalan tahdon ulkopuolella. Uskonnosta tuli täten koko ihmiselämää ja yhteiskuntaa koskevaa ja koossa pitävää siveysoppia, moraalinen arvojärjestelmä.

 

On tärkeää huomata, että todelliset fariseukset eivät suinkaan olleet tietoisia teeskentelijöitä, vaan pyrkivät tosissaan päämääräänsä. Heidän hartaudenharjoituksensa ja hurskautensa vaati suuria henkilökohtaisia uhrauksia. Esimerkiksi kertomuksen fariseus maksoi kymmenykset kaikesta omaisuudestaan ja varmuuden vuoksi ostamistaan tavaroista. Olihan mahdollista, että myyjä oli jättänyt kymmenykset maksamatta.

 

UT:ssa kuvataan farisealaisuuden tähtäävän siihen, että huonokin puu voi kasvaa hyvää hedelmää. Ts. ihminen voi toteuttaa Jumalan tahtoa sellaisena kuin hän on. Tähän ei tarvita uudestisyntymistä ylhäältä, ihmisen ei tarvitse ensiksi kokea sisäistä muuttumista voidakseen noudattaa Jumalan tahtoa. Juuri tätä Jeesus arvosteli kun hän sanoi: ”Huono puu ei voi kantaa hyvää hedelmää eikä hyvä puu huonoa hedelmää” (Mt 7: 18).

 

Publikaanit olivat toista maata. UT:n aikana heillä oli tietyllä alueella Pyhää maata tullimaksujen keruuoikeus tietyn ajan. Tämän oikeuden he olivat ostaneet Rooman valtiolta. Valtiolle maksettu summa oli vakio, joten se kannusti verottamaan kansalaisia siten, että omaankin taskuun jäi jotain. Ja yleensä kyllä jäikin. Esimerkiksi tullimiesten esimies Sakkeus oli UT:n kuvauksesta päätellen varsin varakas mies.

 

Varakkuus ei kuitenkaan merkinnyt yhteiskunnallista ja sosiaalista hyväksymistä, koska joukossa oli paljon epärehellisiä ammatinharjoittajia. Tuon ajan kielenkäytössä rinnastettiin yleisesti ”publikaanit ja muut syntiset”. Tuo sanonta kai kertoo kaiken oleellisen. Heihin suhtauduttiin yleensä kuin pohjasakkaan.

 

Miksi sitten publikaani lähti Jeesuksen mielestä temppelistä Jumalalle kelvollisempana kuin fariseus?

 

Fariseus meni rukoilemaan temppeliin mahtipontisesti. Hän kiitti Jumalaa varjeluksesta, mutta myös siitä, ettei ollut joutunut synnintekijöiden joukkoon. Vertaillessaan itseään huonompiin hän samalla oli kiitollisuudessaan ylimielinen. Vertaillessaan itseään muihin fariseus hurskasteli itsekeskeisesti ihmisten edessä. Luetelleessaan omia hyveitään hän oli itse oman vanhurskautensa lähde. Hänen ei oikeastaan tarvinnut turvautua Jumalaan noudattaessaan tämän tahtoa.

Publikaanin rukousasento ja rukous olivat aivan toisenlaisia. Publikaani katsoi maahan kädet alas vajonneina. Hän löi rintaansa. Tämä ei enää ollut vain nöyrän vaan jo epätoivoisen ihmisen käytöstä, mitä varmaan lisäsi fariseuksen läsnäolo ja ääneen lausuttu rukous. Saihan publikaani siinä sivussa kuulla kunniansa.

 

Publikaanin rukous oli karu ja lyhyt: hän tunnusti avoimesti olevansa syntinen ja keskitti pyyntönsä anteeksipyytämiseen. Hän ei puolustautunut, vaan myönsi olevansa juuri sellainen kuin fariseus häntä kuvaili. Hän unohti muut ihmiset ympärillään ja jättäytyi Jumalan haltuun. Näin tehdessään hän oli rehellisesti ja aidosti pyhän Jumalansa edessä.

 

Jeesus ei pitänyt publikaania Jumalalle otollisena elämäntapansa vuoksi; siinä oli varmaan paljon parantamisen varaa fariseukseen verrattuna. Publikaani lähti temppelistä Jumalalle kelvollisempana, koska hän jätti elämänsä tämän armon varaan. Publikaanille pelastus perustui yksin armoon.

 

Armosta pääsee osalliseksi heittäytymällä sen varaan. Teot, ansiot, hyvä ja nuhteeton elämä ovat tärkeitä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja ilman niitä arjen elämä olisi perin viheliäistä.

 

Mutta Jumalan armoa ja hyvyyttä me emme kuitenkaan voi ostaa tai hankkia. Kun ansiot on menetetty ihmisten silmissä, jäljelle jää vain Jumalan armo, jonka varaan heittäytyä.

Ansiottomille armo  on vain yksinkertaisesti ja karusti tarjolla. Siksi ihmiseltä vaaditaan usein aikamoista nöyryyttä sen vastaanottamiseksi. Siksi armo on ihmisille vaikea asia. Se on kuitenkin pelastuksen edellytys.

 

Ehkäpä ihmisen avointa ja nöyrää asennetta Jumalan edessä kuvastaa seuraava tarina:

 

Torimyyjä luki kojussaan kirjaa asiakkaan tullessa ostoksille. Asiakas tiedusteli, mitä nainen lukee.

-         Jumalan sanaa, nainen vastasi.

-         Mistä tiedät, että se on Jumalan sanaa? uteli asiakas.

-         Jumala itse sen sanoi, vastasi nainen.

-         Kuinka se voi olla mahdollista? ihmetteli asiakas.

Vähän kiusaantuneena ja hämmentyneenä vanha nainen siirtyi toiseen aiheeseen.

-         Tuota noin, voitko todistaa, että taivaalla on aurinko ja että se paistaa?

-         (Höh!) Sehän on päivänselvää. Näin sen valon ja se lämmittää minua, tuohtui asiakas.

-         Aivan. Olet oikeassa. Kun luen tätä Jumalan sanaa, niin se lämmittää minua ja valaisee elämääni, päätti nainen keskustelun.

 

Sellaista se armokin on. Valaisee ja lämmittää meitä kun sen aika on.

 

Tunnustamme…