Narratiivisia saarnoja

 

Pitkäpe 25.3.2016 Porin Teljän kirkko

Pitkäpe on yksi vaikeimmista aiheista puhua, saarnata. Onhan kyse kuolemasta. Vaikka kyse on toisen ihmisen kuolemasta, niin ei ole kovin luontevaa aihetta lähestyä. Omasta kuolemastahan ihmiset harvemmin puhuvatkaan.

Opillisesti kuoleman lähestyminen saarnassa tuntuu perin jäykältä. Jos luennoi aiheesta saattohoitomaiseen tapaan temaattisesti, jää näkökulma kylmäksi, kliiniseksi. Raamatunhistoriallinen lähestyminen menee helposti väkivallalla mässäilyksi.

Kuolemassa on kyse äärimmäisestä kokemuksesta. Kai sitä sitten pitäisi lähestyä ihmisen kokemuksen näkökulmasta.

======

Olin palvellut jo pitkään; ensin eri raja-alueiden rintamilla ja nyt viime vuosina kevyemmissä hommissa turvaamassa järjestystä. Vielä kun vuoden jaksaisi, niin sitten koittaisi vapaus, eläke.

Olin vähitellen turtunut sellaisiin tapahtumiin, jollainen nytkin oli edessäni. Ihmiset parveilivat ja kuhisivat kiihkeinä miesteni ja minun edessäni. Ei ollut vaikea arvata, mitä se merkitsi. Meneillään oli taistelu vallasta.

Sen verran olin sivusta kuullut – ajan tasalla pysyminen oli osa ammattiani – että suosittu hengellinen johtaja oli tullut pohjoisesta tänne pääkaupunkiin. Nyt sitten kaupungin johto ja muu eliitti pelkäsivät, vaikka mies ja hänen seuraajansa olivat pelkkiä aseistamattomia maalaisia. Kyseessä ei ollut myöskään mikään kapinan lietsojajoukko, vaikka heidän johtajansa olikin selvästi saanut vaikutteita essealaisten lahkolta, joka odotti maallisen messiaan tuloa, mutta kylläkin pystyttääkseen teokratian eli Jumalan valtakunnan mukaisen vallan tänne.

Kyse oli varmaankin siitä, että tämä julistaja oli kaupungin kerman mielestä kasvanut ulos sopivista raameista. Osa johdosta mietti sitä, miten saisi miehen vaikenemaan siististi, mutta sen verran hyvin tunsin tämän väen, että osa heistä halusi taatusti vaientaa itseoppineen opettajan keinoja kaihtamatta, jos tarvis olisi.

Suuren neuvoston ydinjohtajien päätös oli tehty varman jo kuukausi ennen pääsiäisjuhlia edellisen kokouksen jälkipuinneissa. Kaikkihan tiesivät, että opettaja oli tulossa tänne pääkaupunkiin temppelin pääsiäisjuhlille. Niinpä maalta tullut karismaattinen opettaja vangittiin hiljaisesti sisäpiirin soluttautujan ilmiannolla. Se oli vanha, toimiva keino. Rahalla on harvoin omatuntoa – ainakaan riittävän isolla summalla. Sitten lähdettiin hiljentämään miestä.

Juutalaisten johdolle ilmeni heti alkuunsa ongelmia. Mies ei ollut selvästikään rikkonut Rooman lakia. Erikoinen hän kyllä oli toiminnassaan ollut, mutta ei mikään rikollinen, ei myöskään kapinanlietsoja eikä vastarintaliikkeen mieskään, joita täälläkin kyllä oli.

Niinpä juutalaisten piti väkisin vääntää syytetyn sanat niin, että hän edes jollain lailla olisi näyttänyt syypäältä. Vaan huonosti tuo näytti onnistuvan, mies oli puheissaan terävä, väisteli alta pois yksinkertaisen taitavasti. Eikä hänen edes tarvinnut käyttää paljon sanoja, hän valitsi lyhyet tokaisunsa niin osuvasti, että syyttäjiltä menivät jauhot suuhun heti alkuunsa. Sellainen pisti vastustajia vihaksi entistä enemmän.

Mutta eivät syyttäjätkään eilisen viiriäisen poikia olleet. Eliitti yllytti helposti kansan raivon valtaan ja siinä vaiheessa joukon tunne otti vallan ja ajatus sumeni, kuten tarkoitus olikin. Jälleen kerran joukossa tyhmyys tiivistyi. Vaadittiin päätä vadille, ensin vähän niin kuin huvin vuoksi, sitten kiihkon vallassa, jolloin tosiasiat eivät enää olleet missään järkevässä suhteessa vaatimuksen kanssa.

Juutalaisten johtomiehet eivät silti kyenneet osoittamaan kunnolla julistajan syyllisyyttä. Eikä heillä ollut lupaa tuomita kuolemaan ketään. Sen saattoi tehdä vain Rooman vallan edustaja, joka täällä oli maaherra. Pyhään vihaan kiihtynyt kansanjoukko lähti kuskaamaan miestä maaherran palatsille. Seurasin miesteni kanssa mukana taatakseni ettei mitään muuta älytöntä tapahtuisi. Väliin meno olisi tietänyt täyden mellakan syntyä.

Maaherra oli vanha kettu, eikä hän voinut olla ottamatta huomioon mellakan syntymistä, jos kansa raivostuisi lisää syytetyn vapauttamisesta. Rähinä voisi hyvinkin kantautua itse keisarin korviin Roomaan, ja sen jälkeen maaherran paikka ja palkka olisi mennyttä.

Maaherra taipui oikeusmurhaan peittelemättömästi. Hän ei löytänyt mitään syytä miehestä, mutta taipui väkijoukon painostuksen edessä. Hän sälytti viattoman surman kansan itsensä niskoille. Tietäen varsin hyvin, että kukaan ei tule vastuuseen perättömistä lausunnoista ja niitä seuranneesta väärästä tuomiosta. Olin toisaalta helpottunut – kauhea siivo, sotku ja äläkkä siitäkin olisi seurannut, jos me olisimme miesteni kanssa joutuneet väkivalloin tukahduttamaan väen päättömän raivon.

Yritin tehdä tuomitun lopun nopeaksi, se olisi nyt näissä olosuhteissa järkevintä. Vanha kokenut kollegani sai ruoskia tuomitun niin, että hänen elinvoimansa vähenivät nopeasti. Sama kohtalo odotti kahta hänen kanssaan tuomittua.

Hyvin oli kollega työnsä tehnyt. Tuomittu ei enää jaksanut itse kantaa ristinsä poikkipuuta, vaan kaatui matkalla painavan taakkansa alle. Täytyi määrätä apuri hänelle matkan varrelta, jotta päästiin perille. Lisäksi tuo kaatuminen taisi vahingoittaa miestä, sen näköinen hän oli loppumatkan.

Kaupungin ulkopuolella olevalla teloituspaikalle näytelmä käänsi esille irvokkaimmat kasvonsa. Tuntemattomatkin pilkkasivat tuomittua ja kuvittelivat olevansa vallassa, tajuamatta sitä, että saattoivat itse olla samassa asemassa hetken kuluttua. Olen sellaistakin urani aikana nähnyt.

Jotain erityistä miehessä täytyi olla, sillä kaupungin kerma oli vaivautunut paikalle katsomaan lopullista ratkaisua. Tavallisesti se antoi vain rahvaan todistaa tapahtunutta saatettuaan tuomitun ensin kohtalokkaalle matkalleen.

Tuomittu ei pelännyt kuolemaansa sillä tavalla kuin muut. Hän oli selvästikin sinut sen kanssa ja turvasi Jumalaansa. Toki hän oli huolissaan siitä, ettei Jumala häntä tällä hetkellä hylkäisi. Hetken hän oli epätoivoissaan, mutta turvasi kuitenkin Jumalaansa viime huudossaan, joten jokin varmuuden hän oli sieluunsa kuitenkin lopulta saanut.

Olemukseltaan mies oli vaatimaton, mikä sopi hyvin itseoppineelle opettajalle. Silti tuon vaatimattomuuden läpi paistoi se, että hän oli hyvin vetoava ja henkisesti vahva julistaja. Maaherra oli kirjoittanut tuomion syyn kylttiin hänen ristiinsä pään yläpuolelle: INRI, ”Jeesus Nasaretista, Juutalaisten kuningas”. Maalliseen valtaan pyrkiminen palkittiin Rooman lain mukaan aina näin. Kuitenkin se oli samalla tunnustus hänen asemastaan, sillä se viittasi myös hänen hengelliseen johtajuuteensa, mistä juutalaisten johtoporras ei puolestaan pitänyt yhtään.

Katselin irvokasta näytelmää. Kansa räyhäsi tuomittujen ympärillä, kopea eliitti katseli vähän matkan päästä tyytyväisenä aikaansaannostaan. Tuomitun kannattajat seisoivat kuin halvaantuneina. Heiltä oli yllättäen ja petoksella otettu pois paitsi rakas ja tärkeä esikuva, myös se toivo, jonka hänen julistuksensa oli heissä herättänyt. Seuraajat olivat niitä, joita oli aina alistettu ja käytetty hyväksi. Kerrankin kun he olivat löytäneet jotain elähdyttävää ja innostavaa, se murskattiin heidän silmiensä edessä raa ásti.

Se oli tietysti tarkoituskin. Haluttiin näyttää, että ei kannata yrittää. Näin siinä sitten käy, jos potkii aisan yli. Eikä tästä joukosta sellaiseen olisi kun johtaja on listitty.

Tilannetta seuratessani tuntui siltä, että tapahtuma oli se viimeinen korsi, joka mursi kamelin selän. Olin liian kauan toiminut vallankäytön tahdottomana työkaluna. Olin aina vain totellut muiden käskyjä – joskus älyttömiäkin, kuten tänään. Nyt sai riittää. Tämä työ oli turruttanut oman tahtoni hyvään. Mietin, että kyllä eläkkeeni riittäisi ihan hyvin normaaliin elämään perheeni kanssa.

Tunsin hienoista katkeruutta tuomitun puolesta kun hän kuoli. Ei häntä noin kaltoin olisi tarvinnut kohdella. Ei hänen kannatuksensa olisi uhannut kaupungin kerman asemaa. Mutta valta on aina mustasukkainen. Silloin se on valmis myös ylilyönteihin. Tuollainen vallan ahneus etoi. Tunsin henkisesti ja mieleltäni liukuneeni siihen leiriin, johon en ennen ollut kuulunut.

Päivän pimetessä jouduin maaherran puheille. Tämä luovutti tuomitun ruumiin eräälle varakkaalle miehelle – Arimatian Joosefille -, ja minä sain tehtäväkseni luovuttaa ruumiin. Erikoista – teloitetut olivat valtion omaisuutta, mies otti henkilökohtaisen riskin pyynnöllään. Se vain korosti tuomitun erikoisuutta.

Mukana seurasi myös arvostettu Suuren neuvoston jäsen Nikodemos. Hän oli sitä maltillista puolta, joka ei halunnut tuomiota. Hän olisi mieluummin katsellut rauhassa, että onko opettajan puheissa ja käytöksessä pontta. Jos ei olisi, homma kuivuisi kasaan itsestään. Jumalan aivoituksille taas ihminen ei mitään mahtaisi. Miehet aikoivat yhdessä haudata tuomitun kalliohautaan. Se oli aikamoinen kunnia köyhälle ja vaatimattomalle kansanopettajalle. Yleensä ruumiit jätettiin pelottavaksi esimerkiksi teloituspaikalle ennen joukkohautaan heittämistä. Siinä oli sitten opetusta ohikulkevalle kansalle.

Hakumatkalla aloin kysellä tarkemmin tuomitusta. Halusin saada kokonaisemman kuvan siitä, mitä kaiken takana oli. Alun epäröinnin jälkeen miehet alkoivat pikku hiljaa kertoa mitä mies Nasaretista oli opettanut. He kertoivat siitä, millä tapaa hän oli kohdannut ihmisiä ja valanut heihin toivoa ja uskallusta eteenpäin epätoivoiseltakin näyttäneessä tilanteessa. Joitakin hän oli jopa parantanut – kuten olin jo aiemmin kuullutkin.

Selvisi myös se, että miehen kaiken toiminnan takana oli luja ja ehyt usko siihen, että Jumalalta saa aineksia ja ajatuksia elää tätä elämää. Jumalan sanoma on sitä varten, että se toteutuu hyvällä, vaikkakin arkisella tavalla jo tässä elämässä. On löydettävä hyvän elämän linjat ja omaksuttava elämäntapa, jossa ne voivat vapaasti ja luonnostaan toteutua.

Tällaista olin elämääni etsinytkin nykyisen ammattini vastapainoksi. Halusin kuulla lisää ja löytää tuollaisen elämän. Tiesin, että näiden juhlien jälkeen minä lähtisin eläkkeelle ja etsisin elämälleni uuden suunnan. Sille tielle saisivat nuo tapaamani ihmiset minut opastaa…

Jouluaatto 24.12.2011, kko ”Itämaan tietäjät, joukon johtajan näkökulma”

Hopeapeilistä katsoi vastaan harmaantunut mies. Vaimo ja tyttäret sanoivat, että se tekee minut vaan miehekkään arvokkaaksi naisen silmissä. Niinpä niin. Mitä muutakaan he olisivat voineet sanoa?

Parhaat voimat ja vuodet olivat takana. Tilalla oli tavallista laajempi ja syvempi elämänkokemus ja suuri tietomäärä. Toivottavasti siitä kaikesta oli syntynyt sivistystä, johon oli pyritty.  No, harmaata tai ei, nyt oli tehtävä ratkaisu.

Olin itse asiassa olin valmistautunut tähän vuosikymmeniä. Välillä olin jo menettänyt uskonikin asiaan. Mutta nyt loksahti moni asia juuri niin, että ne kaikki näyttivät samaan suuntaan.

  1. Rooman keisari Augustus alkoi saada tarpeekseen Galilean ja Juudean liittolaiskuninkaastaan Herodeksesta. Tämä oli ollut jopa keisarin mielestä liian murhanhimoinen raivatessaan tieltään paitsi poliittisia vastustajiaan, myös monia perheenjäseniään. Verikoira hän oli, ja nyt keisarin mitta oli täyttymässä.
    Se näkyi ensin siinä, että Augustus vähensi Herodeksen valtaa jakamalla valtaa myös kuninkaan omille pojille. Herodeksesta tuli näin vain neljännesruhtinas, mikä osoitti hänen valtansa heikentymistä ja oli selvä merkki uuden kuninkaan esiin noususta.
  2. Sitten keisari antoi käskyn uuden kuuliaisuudenvalan vannomisesta kun hän oli ollut vallassa 25 vuotta. Samassa yhteydessä tehtiin luettelo ylimääräistä verotusta varten. Roomassa oli taas juhlittu yli varojen, ja maakuntien väki sai kyseenalaisen kunnian maksaa kulut ja kemut. Joka tapauksessa tämäkin tapahtuma ennakoi mullistuksia hallitsijoiden keskuudessa.
  3. Kolmanneksi olin nähnyt tarkkailutornistamme tähtitaivaalla harvinaisen ilmiön – tähtien yhdistymisen - Leijonan tähtikuvioissa. Sitten yhdistynyt aamutähti lähti kulkemaan taivaalla kohti länttä. Tämä odotetun tähden syntyminen merkitsi uuden, lopunaikaisen hallitsijakuninkaan syntymää Juudean suunnalla.
  4. Olin perehtynyt täällä Babyloniassa omien pyhien kirjoitusten lisäksi myös juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, jotka ennustivat uuden kuninkaan – Messiaan – syntymistä.

Myös Zarahustran ennustusten mukaan tulee kuningas, joka herättää kuolleita ja muuttaa toiminnallaan maailman rauhan ja turvallisuuden valtakunnaksi. Tämä oli täysin yhteneväistä juutalaisten profeettojen sanoman kanssa.

Zarahustralaisessa perinteessämme on ennustus, että tuo tuleva henkilö on Abrahamin perillisiä. Ja tästä läheltähän juutalaisten kantaisä Abraham oli kotoisin, Kaldean Uurista nimittäin.

Nyt oli liian moni asia niin, että sitä ei voinut sivuuttaa olankohautuksella. Mutta, mutta…. Täältä Sipparista oli kuitenkin yli 2000 km Juudeaan, minne ennustukset ja tähden kulku monet pyhät kirjoitukset viittasivat. Enkä minä ollut enää nuori mies.
Kollegoiden kanssa olimme tutkineet kirjoituksia, tähtitaivasta ja seuranneet ajan tapahtumia jo vuosikymmenien ajan. Ja nyt kaikki tuntui täsmäävän.

Lähdin aamun hämärinä tunteina zikkurattiimme - tähtitorniimme – jolloin tähti-ilmiö näkyi selvästi. Ei siinä montaa sanaa tarvittu. Samaa mieltä oltiin kaikki. Nyt tai ei koskaan. Mutta kuka lähtisi matkaan?

Olin Kaldean maakunnan vanhin parsilainen pappi ja toiminut Arabian hovin neuvonantajana. Sen vuoksi minun piti päättää. Syteen tai saveen: lähtisin itse johtamaan delegaatiota. Tämä olisi minun viimeinen pitkä matkani. Muuten en saisi sielulleni rauhaa.

Halusin mukaan Balthasarin, tumman Etiopian miehen, joka oli monien vaiheiden jälkeen päätynyt tänne toimeksiannosta selvittelemään eräitä asioita. Hän oli sivistynyt pappisdiplomaatti, joka kykeni luovimaan vaikeissakin neuvotteluissa menestyksekkäästi.

Kaspar oli hauska nuorukainen, jonka touhuja oli mukava seurailla. Aina menossa. Mutta terävä ja oppivainen kaveri. Ja riittävän kohtelias ja sulava käytökseltään. Lisäksi hän oli nuoresta iästään huolimatta jo aika hyvä lääkäri taitavien vanhempiensa ansiosta, jotka hallitsivat perinteiset hoitotavat. Matkalla voisin saada paljonkin minulle uutta tietoa tulevia päiviä varten.

Lähdimme matkaan ratsain ja kamelein elokuun lopussa, kun ratkaisevan tärkeät tähdet olivat jälleen yhdistyneet ja Jupiter irtosi muista planeetoista ja siirtyi aamutaivaalla tähtien joukossa hitaasti kohti länttä. Vaikutelma oli kuin kirkas tähti olisi kulkenut edellämme. Se oli meille varma merkki, että olimme oikealla tiellä.

Matka meni paremmin kuin olin odottanut. Jätimme huoltojoukot kameleineen Galileaan ja jatkoimme kevyenä ja nopeana osastona ratsain pääkaupunkiin Jerusalemiin.

Herodeksen urkkijat olivat tehokkaita. Tuskin olimme päässeet kaupunkiin ja kysyneet, että missä se uusi, syntynyt kuningas on, kun Herodes jo kutsui koolle lainopettajien ja ylipappien Suuren neuvoston neuvoa antamaan. Miehiä viuhtoi kiiruhtaen ja viittojen liepeet liehuen linnaan.

Eipä aikaakaan, niin jo tuli kutsu – tai pikemminkin kehotus - saapua kuninkaanlinnaan.

Herodes halusi saada meiltä tarkan tiedon siitä, ketkä olivat uutta, kuninkaallista sukua ja näin ollen hänen kilpailijoitaan.

Me taas kysyimme, että miten oli mahdollista, ettei kuningas ollut tiennyt näin tärkeästä tapahtumasta? Olihan tähti-ilmiö ollut kaikkien nähtävissä. Mutta ei kuningas eivätkä juutalaiset olleet mitään hyviä tähtitaivaan tarkkailijoita. Ei heillä ollut ilmiön tulkitsemiseen tarvittavia taustatietoja. Juutalaisetkin saattoivat vain vahvistaa ennustusten paikkansa pitävyyden, ja maininnan Betlehemistä, mutta ei mitään sen tarkempaa.

Kuunneltuaan aikansa meitä Herodes ymmärsi hellenistisen kasvatuksen saaneena pyhien kirjoitusten ja tähtitaivaan ilmiöiden sanoman kokonaisuutena. Hän lähetti meidät Betlehemiin vannottaen palaamaan tietojemme kanssa takaisin.

Näimme hänen pyyntönsä läpi. Siinä puhui mies, joka oli tapattanut suuren määrän kilpailijoiksi kokemiaan ja muita ihmisiä, joiden joukossa 26 -vuotias vaimonsa, anoppinsa ja kaksi poikaansa.

Lähdimme kuninkaanpalatsista aamuvarhaisella kun tähti oli näkyvissä. Löysimme vastasyntyneen perheen helposti kysymällä.

Olosuhteet olivat karut ja perhe vaatimaton. Joutuivat tilanpuutteen vuoksi majailemaan karjasuojassa. Se ei ollut meille mikään ongelma. Näihin olosuhteisiin oli nyt syntynyt ennustettu ja tuleva uuden sukupolven toisenlainen hallitsija. Jumala huolehtisi jatkosta. Tässä piti katsoa pidemmälle kuin pelkkiin olosuhteisiin.

Juttelin tulkin avulla lapsen vanhempien kanssa. He kertoivat enkelien ilmestyneen heille unessa ja rohkaisseen heitä. Meitä ennen oli heitä käynyt tervehtimässä paimenia enkelien kehotuksesta. Sekin oli vahvistanut nuoren parin uskoa tulevaisuuteen olosuhteista huolimatta. Silloin viimeistään tulin vakuuttuneeksi, että olimme tulkinneet oikein asiamme.

Pidin kollegoiden kanssa pienen neuvottelun. Sen päätteeksi Kaspar haki hevosensa lääkärilaukusta mirhaa, jota käytettiin kipulääkkeenä. Balthasar nouti rituaaleissa pappina käyttämäänsä pyhää hajustetta, suitsuketta. Itselläni oli mukanani kultaa. Halusin sen kuvaavan vastasyntyneen tulevaa kuninkuutta. Ne olivat arvokkaat lahjat. Juuri sopivat tulevaa kuninkuutta osoittamaan.

Annoimme lahjat vanhemmille. Olihan siinä nuorella parilla taas lisää ihmeteltävää, mistä oikein oli kyse. Mielessäni oli kuitenkin paitsi lahjojen symbolinen merkitys, myös käytännön näkökulma.

Herodeksen käytös ja teot olivat kaikkien tiedossa. Samoin kuin se, mitä hän tulisi tekemään nuorelle parille tai ainakin heidän lapselleen. Pari tulisi nämä lahjat myymällä selviämään tulevasta pakomatkastaan. Varoitin perhettä, ja kehotin sitä lähtemään nopeasti pakoon. Varmuuden vuoksi.

Vaikka meillä olikin tietty diplomaattinen koskemattomuus, lähdimme vähin äänin ja kuninkaalle mitään ilmoittamatta paluumatkalle. Olin varautunut liikkumaan loppumatkasta hevosilla, koska ne olivat nopeampia kuin kamelit. Varmuuden vuoksi. Nopeasti liikkuvan saattueen jäljittäminen oli erittäin vaikeaa.

Tulkki lähetti minulle myöhemmin tiedon, että Herodes tapatti alueen alle kaksivuotiaat poikalapset, ja että perhe oli päässyt pakoon.

Kotiin päästyäni menin illalla pihalleni viikunapuun varjoon ja nautin perheeni kanssa hyvää viiniä ja maukkaan aterian. Tunsin, että olin tehnyt elämäni tärkeimmän teon ja palveluksen jonkun korkeamman päämäärään eteen. Nyt aioin jäädä vain nauttimaan elämäni ehtoosta.

(Tunnustamme….)

Pitkäpe 2.4.2010 Lapin kirkko, komentajan näkökilma

Vielä kun vuoden jaksaisi, niin sitten koittaisi vapaus. Tai pääsisin minä eläkkeelle jo nytkin, mutta lisävuoden palvelusta olisi luvassa melko mukava bonus. Mutta toisaalta minä olin jo hyvinkin kyllästynyt tähän työhön.

Olin tympääntynyt siihen näkyyn, joka nytkin oli edessäni; johtomiehet parveilivat ja kuhisivat edessäni. Ei ollut vaikea arvata, mitä se merkitsi. Pohjimmiltaan meneillään oli taistelu vallasta tai sen pitämisestä.

Sen verran olin sivusta kuullut – ajan tasalla pysyminen oli osa ammattiani – että kyse oli tapauksesta, jossa maakunnassa erittäin suosittu hengellinen johtaja oli tullut tänne pääkaupunkiin, ja nyt kaupungin eliitti pelkäsi, että tämä opettaja lisää suosiotaan myös täällä ja kasvaa ns. ulos sopivista raameista. Osa johdosta mietti sitä, miten saisi miehen vaikenemaan siististi, mutta sen verran hyvin tunsin tämän väen, että osa heistä halusi taatusti vaientaa rabbin keinoja kaihtamatta jos tarvis olisi.

Ja niin siinä tapahtui, että maalta tullut karismaattinen opettaja vangittiin hiljaisesti sisäpiirin soluttautujan ilmiannolla. Vanha, toimiva keino. Sitten lähdettiin hiljentämään miestä. Juutalaisten johdolle ilmeni heti alkuunsa ongelmia. Mies ei ollut selvästi rikkonut lakia. Erikoinen hän kyllä oli toiminnassaan ollut, mutta ei rikollinen. Niinpä juutalaisten piti väkisin vääntää syytetyn sanat niin, että hän edes jollain lailla olisi näyttänyt syypäältä. Vaan huonosti tuo näytti onnistuvan.

Kävi niin kuin joskus käy. Eliitti sai yllytettynä kansan raivon valtaan ja siinä vaiheessa yhteinen järki sumeni. Joukossa tyhmyys tiivistyi, kuten niin usein. Vaadittiin päätä vadille, ensin vähän niin kuin huvin vuoksi, sitten raivon vallassa, jolloin tosiasioilla ei enää ollut mitään merkitystä vaatimuksen kanssa.

Juutalaisten johtomiehet eivät silti kyenneet osoittamaan kunnolla kansanopettajan syyllisyyttä. Eikä heillä ollut lupaa tuomita kuolemaan ketään, vaikka hänet olisikin todettu syypääksi rikokseen, josta tuomiona oli kuolemantuomio. Se valta oli vain Rooman valtakunnan edustajalla, joka täällä oli maaherra. Raivoon kiihottunut kansanjoukko lähti kuskaamaan onnetonta miestä maaherran palatsille. Seurasin miesteni kanssa mukana.

Maaherra oli vanha kettu, eikä hän voinut olla ottamatta huomioon mellakan syntymistä, jos kansa raivostuisi lisää syytetyn vapauttamisesta. Mellakka voisi hyvinkin kantautua itse keisarin korviin Roomaan, ja sen jälkeen maaherran paikka ja kenties henkikultakin olisi mennyttä.

Niinpä oikeusmurha tehtiin jopa kömpelösti – tai itse asiassa peittelemättömästi. Maaherra ei löytänyt mitään syytä miehestä, mutta taipui painostuksen edessä. Hän sälytti viattoman surman kansan itsensä niskoille. Tietäen varsin hyvin, että kukaan ei tule vastuuseen perättömistä lausunnoista ja niitä seuranneesta väärästä tuomiosta. Olin toisaalta helpottunut – kauhea sotku siitäkin olisi seurannut, jos me olisimme miesteni kanssa joutuneet tukahduttamaan väkisin hulinan.

Yritin olla niin armelias tuomitulle kuin näissä olosuhteissa saatoin. Vanha kokenut kollegani sai ruoskia tuomitun niin, että hänen elinvoimansa vähenivät ilman sen suurempaa kidutusta.

Hyvin oli kollega työnsä tehnyt. Tuomittu ei jaksanut itse kantaa ristiään perille. Täytyi määrätä apuri hänelle matkan varrelta, jotta päästiin perille

Kaupungin ulkopuolella olevalla teloituspaikalle näytelmä käänsi esille irvokkaimmat kasvonsa. Tuntemattomatkin pilkkasivat tuomittua ja kuvittelivat olevansa vallassa, tajuamatta sitä, että saattoivat itse olla samassa asemassa hetken kuluttua. Olen sellaistakin urani aikana nähnyt.

Jotain erityistä miehessä täytyi olla, sillä kaupungin kerma oli vaivautunut paikalle katsomaan lopullista ratkaisua. Tavallisesti se antoi vain rahvaan todistaa tapahtunutta saatettuaan tuomitun ensin viimeiselle matkalle.

Tuomittu ei pelännyt kuolemaansa sillä tavalla kuin muut. Hän selvästi kin turvasi Jumalaansa, ja oli huolissaan siitä, ettei häntä tällä hetkellä hylättäisi. Hetken hän oli epätoivoissaan, mutta turvasi Jumalaansa viime huudossaan, joten jokin varmuuden hän oli sieluunsa kuitenkin lopulta saanut.

Mies oli olemukseltaan vaatimaton, itseoppinut, vaikkakin hyvin karismaattinen ja henkisesti vahva julistaja. Maaherra oli kirjoittanut tuomion syyn kylttiin hänen ristiinsä pään yläpuolelle: INRI, ”Jeesus Nasaretista, Juutalaisten kuningas”. Valtaan pyrkiminen ilman Rooman lupaa palkittiin aina näin. Kuitenkin se oli samalla tunnustus hänen asemastaan, sillä se viittasi myös hänen hengelliseen johtajuuteensa, mistä juutalaisten johtoporras ei pitänyt yhtään.

Tympääntyneenä katselin irvokasta näytelmää. Tyhmä kansa raivosi ympärillä, kopea eliitti katseli vähän matkan päästä tyytyväisenä aikaansaannostaan. Tuomitun kannattajat seisoivat kuin halvaantuneina. Heiltä oli yllättäen ja petoksella otettu pois paitsi rakas ja tärkeä esikuva, myös se toivo, jonka hänen julistuksensa oli heissä herättänyt. Seuraajat olivat niitä, joita oli aina alistettu ja käytetty hyväksi. Kerrankin kun he olivat löytäneet jotain elähdyttävää ja innostavaa, se murskattiin heidän silmiensä edessä raa ásti.

Se oli tietysti tarkoituskin. Haluttiin näyttää, että ei kannata yrittää. Näin siinä sitten käy, jos potkii aisan yli.

Tilannetta seuratessani tuntui siltä, että tapahtuma oli se viimeinen korsi, joka mursi kamelin selän. Olin liian kauan toiminut vallankäytön tahdottomana työkaluna. Olin aina vain totellut muiden käskyjä – joskus älyttömiäkin, kuten tänään. Nyt sai riittää. Tämä työ oli turruttanut inhimillisyyteni ja oman tahtoni hyvään. Mietin, että kyllä eläkkeeni riittäisi ihan hyvin normaaliin elämään perheeni kanssa.

Tunsin hienoista katkeruutta tuomitun puolesta kun hän kuoli. Ei häntä noin kaltoin olisi tarvinnut kohdella. Ei hänen kannatuksensa olisi uhannut kaupungin kerman asemaa. Mutta valta on aina mustasukkainen. Silloin se on valmis myös ylilyönteihin. Tuollainen vallan ahneus etoi. Tunsin kummasti mieleltäni liukuneeni siihen leiriin, johon en ennen ollut kuulunut.

Päivän pimetessä jouduin maaherran puheille. Tämä luovutti tuomitun ruumiin eräälle varakkaalle miehelle – Arimatian Joosefille -, ja minä sain tehtäväkseni luovuttaa ruumiin. Mukana seurasi myös arvostettu Nikodemos, joka oli Suuren neuvoston jäsen. Nikodemos oli sitä maltillista puolta, joka ei halunnut tuomiota. Hän olisi mieluummin katsellut rauhassa, että onko opettajan puheissa ja käytöksessä pontta. Jos ei olisi, homma kuivuisi kasaan itsestään. Miehet aikoivat yhdessä haudata tuomitun. Se oli aikamoinen kunnia köyhälle ja vaatimattomalle kansanopettajalle.

Matkalla teloituspaikalle aloin kysellä tarkemmin tuomitusta. Halusin saada kokonaisemman kuvan siitä, mitä kaiken takana oli. Sillä selvästikään aivan tavallisesta miehestä ei nyt ollut kysymys.

Alun epäröinnin jälkeen miehet alkoivat pikku hiljaa kertoa mitä mies Nasaretista oli opettanut, millä tapaa hän oli kohdannut ihmisiä, millä tapaa valanut heihin toivoa ja uskallusta eteenpäin epätoivoiseltakin näyttäneessä tilanteessa. Joitakin hän oli jopa parantanut – kuten olin jo aiemmin kuullutkin. Selvisi myös se, että miehen kaiken toiminnan takana oli luja ja ehyt usko siihen, että Jumalalta saa aineksia ja ajatuksia elää tätä elämää. Jumalan sanoma on sitä varten, että se toteutuu hyvällä tavalla jo tässä elämässä. Ei pakosta orjallisesti lakeja ja sääntöjä noudattaen, vaan hyvän elämän linjat vapaasti ja luonnostaan ne osaksi elämäntapaa omaksuen.

Tällaista olin elämääni etsinytkin nykyisen ammattini vastapainoksi. Halusin kuulla lisää ja löytää tuollaisen elämän. Tiesin, että näiden juhlien jälkeen minä lähtisin eläkkeelle ja etsisin elämälleni uuden suunnan. Sille saisivat nuo tapaamani ihmiset minut opastaa…

Tunnustamme….

 

SAARNA: 1. adv. su, Matt 11: 1-10, Lapin kirkko (Hieman toisenlaisena PRK 30.11.1986, Kortela 24.3.91, Uotila ja Kolla 28.11.93, Apk 30.11.03)

Vähän etäisemmän seuraajan näkökulma pääsiäisjuhlien alussa

Sinä päivänä minulla ei ollut mitään sen ihmeempää tekemistä. Niinpä jäin istuksimaan matalan taloni kattoverannalle katselemaan ihmisten saapumista kaupunkiin.

Parin päivän ajan ihmisiä oli virrannut maakunnista kaupunkiin. Tänään saapuisi ilmeisesti suurin osa, siten ihmisille jäisi vähän aikaa valmistautua edessä oleviin juhliin.

Monenlaista kulkijaa tallasi ohitse. Oli nuoria ja vanhoja, perhekuntia, sukuryppäitä ja heidän seassaan jokunen yksinkulkijakin. Varsinkin pohjoisesta tulevat puhuivat eri kieliä, riippuen siitä, mistä päin olivat kotoisin.

Jonkun ajan kuluttua taloani lähestyi tavallista meluisampi joukkio. Ainahan väsyneet matkalaiset virkistyivät päästessään perille, mutta tämä joukko huusi ja melttosi kuin kapinakokous.

Kävelevän kaaoksen tullessa kohdalle selvisi sen hieman huvittavalta näyttävä syykin. Kaiken keskipisteenä oli laiskansitkeästi astelevalla aasilla jalat maata viistäen ratsastava mies.

Mies oli hyvällä tuulella, naureskeli ja jutusteli ympärillä hääriville ihmisille ja nautti selvästi olostaan. Aasi sen sijaan vähän luimisteli korviaan, ilmeisesti metelin vuoksi.

Suurin osa väestä oli selvästi maaseudulta, sen oloisia he olivat. Ja kun tarkkaan katsoin, niin – Hei! Minähän tunsin tuon miehen! Olin ollut vuosi sitten auttelemassa sairastellutta veljeäni pohjoisessa, ja hommat oli tehty, niin sitten vähän hengähdysaikaa. Sopivasti tuo mies oli saapunut seudulle seurueineen. Muutaman päivän seurailin hänen puuhiaan. Sitä, miten hän tapasi ihmisiä, mitä hän puhui ja teki. Sain aika hyvän kuvan hänestä ja hänen lähipiiristään. Tuo kokemus sai minut hämmennyksiin. Miehen käytös jakoi ihmiset kahtia.

Ja kyllä tuo seikka nytkin silmiin pisti. Vaikka joukossa oli tietysti uteliaita, jotka aina etsiytyvät paikalle, kun jotain erikoista on tekeillä, niin kyllä porukasta hyvin erottuivat ne, jotka kävivät kuumana kielteisellä tavalla. Tämä joukko ei selvästikään pitänyt aasilla ratsastavasta miehestä seurueineen.

Jälkimmäiset taas näyttivät olevan tosissaan. He lauloivat vanhaa laulua, jota silloin tällöin erityisen juhlalliset kulkueet lauloivat kaupunkiin saapuessaan.

Vaikka tämän kulkueen saapuminen olikin ennemmin sekava sisään vyöryntä kuin juhlallinen sisään marssi, en voinut olla huomaamatta, että ydinjoukko asteli kevyenvarmalla askeleella, josta aisti tietynlaisen vakavuuden.

Osa kansastakin vaistosi tämän, sekä sen, että ratsastaja joukkoineen tuli luontevasti toimeen ihmisten kanssa. Sisääntulo oli heidän näköisensä, ei siinä tarvittu mahtailua ja pullistelua.

Luontevaa oli sekin, että kansa yhtyi lauluun ja otti vastaan ratsastajan kuin entisaikojen kuninkaan.

Tämä ei tietysti kaikkia miellyttänyt. Itse asiassa tulijat ärsyttivät toisia niin, että käsirysy näytti olevan ihan hilkulla. He yrittivät häiritä laulua huudoillaan ja asettuivat kulkijoiden tielle. Mutta vastapuoli oli rauhallista ja voimakasta väkeä, joka ei antanut vetää itseään kiukkuun, vaan asteli varmasti ja tiukasti eteenpäin. Testi oli läpäisty, ärsyttäjät huomasivat, että näiden kanssa ei ensimmäiseksi kannattanut ruveta painimaan.

Juoksin joukon perään. Miksi tuo mies joukkoineen oli toisaalta niin pidetty ja toisaalta niin inhottu? Kummallista oli myös se, että toisaalta ratsastaja vaikutti perin hyvänahkaiselta ja lempeältä, ja toisaalta tiukalta ja päättäväiseltä.

Lähdin seuraamaan kulkijoita, mutta aika pian joukko hajosi ja meni majapaikkoihinsa, kukin mihinkin. No, minä tiesin kyllä, mistä hänet huomenna löytäisin.

Seuraavana päivänä änkesin mukaan väkijoukkoon. Ja siellä hän oli. Ja yhtä vaikuttava oli nytkin hänen esille tulonsa, vähän vain erilainen kuin eilen. Sekamelska tosin siitäkin tuli, kun hän raivasi tieltään kauppamiesten pöydät esipihalla. Tähän ei puututtu, sillä oli paljon niitä, jotka ajattelivat samalla lailla. Oltiin harmaalla alueella, ja järjestyksen pitäjät tulkitsivat tilannetta häirikön hyväksi.

Vaan ei ollut enää häiriköinnistä kysymys, kun hän ryhtyi puhumaan. Häiriköstä sukeutui hetkessä tulisieluinen, mutta myös lempeän ja toiveikkaan sanoman julistaja.

En tiedä, miten pohjoisen profeetta sen teki, mutta hänen luokseen tuli useitakin elämässään tavalla tai toisella musertuneita ihmisiä, jotka keskusteltuaan hänen kanssaan, lähtivät selvästi toiveikkaampina ja elämänhaluisempina eteenpäin. Mies osasi selvästi viritellä toivoa epätoivon alhoon ja valoa pimeäänkin elämän loukkoon.

Monet ikään kuin avautuivat hyvän vaikutukselle ja kokivat tätä kautta vapautuksen elämässään. Opettaja osasi näyttää, mitä Jumalaan turvaaminen voi parhaimmillaan saada aikaan.

Huonoksi ja repaleiseksi itsensä tunteva sai osakseen aitoa ymmärrystä ja lähimmäisenrakkautta. Tämä kokemus lähti tekemään hyvää työtään heissä. Joistakin, jotka olin nähnyt jo veljen luona vieraillessani, oli tullut saman sanoman julistajia. Vaikka he eivät osanneetkaan puhua kauniisti, he osasivat osoittaa sen kauniisti. Esimerkki puhui enemmän kuin 1000 sanaa.

Opettajakin nimenomaan osoitti sanoillaan ja teoillaan, miten tavallinen ihminen voi saada suhteestaan Jumalaan tukea, toivoa, valoa ja suuntaa elämäänsä. Vaikka oltiin temppelin alueella, se ei sinänsä ollut välttämätön elävän suhteen muotoutumiselle. Apuna se toki oli, mutta ei välttämätön.

Kaikki ratkaiseva tapahtui kuitenkin arjessa. Jos Jumala tuli arkeen, niin tästä kokemuksesta ihminen sai voimia uskoa Luojansa sanomaan sekä mielekkyyttä rakastaa lähimmäistään ja välittää näin Jumalan rakkautta ympärilleen.

Mutta ei kelvannut tämä sanoma kaikille. Osa ihmisistä ei pitänyt sitä minään, vaan halveksi sitä. He halusivat usein olla oman onnensa seppiä. Vaan ei se aina niin käynyt. Usein he näin tehdessään sulkivat itsensä hyvän ulkopuolelle, eivätkä saaneet mitään tästä sanomasta.

Olin ymmällä. Äskeisen vastapainoksi olin nähnyt, miten sille, joka halusi kokea sanoman todeksi, sille se saattoi tulla todeksi ja ruveta aivan silmin nähtävästi elämään. Tuo todellisuus näytti silmissäni huikealta.

Mikä sitten esti ihmisiä näkemästä ja ymmärtämästä sitä, mitä he silmiensä edessä näkivät? He näkivät samat tapahtumat kuin minä, mutta eivät uskoneet silti niitä todellisesti tapahtuneiksi.

Mitä ihmettä tästä kaikesta nyt oikein pitäisi ajatella? Kun tulin kotiini, päätin ottaa asiasta selvää. Olihan tässä muutama päivä aikaa kun voisin seurata Mestaria ja hänen toimintaansa ja opetustaan…

 

Tunnustamme….