Temaattisia saarnoja:

Pyhäinpäivä 5.11.16, Omaisten ilta, Matt. 5: 1-12 (Vuorisaarna)

Tämän Pyhäinpäivän ev-teksti nostaa esille Jumalalle kelpaavien ihmisten ominaisuuksia, kuten päivän teemakin edellyttää.  Autuaiden eli onnellisten eli niiden ihmisten, jotka ovat siinä mielessä onnellisia, että ovat Jumalan suosiossa, ominaisuuksista kerrotaan Matt. 5: 1–12 eli Vuorisaarnassa seuraavaa:

Matt. 5: 1–12
”Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
      ”Autuaita ovat hengessään köyhät,
      sillä heidän on taivasten valtakunta.
      Autuaita murheelliset:
      he saavat lohdutuksen.
      Autuaita kärsivälliset:
      he perivät maan.
      Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
      heidät ravitaan.
      Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
      heidät armahdetaan.
      Autuaita puhdassydämiset:
      he saavat nähdä Jumalan.
      Autuaita rauhantekijät:
      he saavat Jumalan lapsen nimen.
      Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan:
      heidän on taivasten valtakunta.
    Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.”

Näin Pyhäinpäivän  illaksi ryhdyin miettimään sitä ihmiskohtaloiden kirjoa, joka yli 30 -vuotisen urani aikana on eteen sattunut. Vainajia olen siunannut hautaan ainakin keskisuuren pitäjän verran. Osan elämäntarina tai tiivistelmä siitä on jäänyt muistiin, osan ei.

”Autuaita ovat hengessään köyhät,
      sillä heidän on taivasten valtakunta.
Hengessään köyhät tarkoittaa erään huippupätevän professorivainaan selityksen mukaan yksinkertaisesti hengen lahjoiltaan yksinkertaista ihmistä. Vuorisaarnassa se on vain kauniimmin sanottu.

Tämä luonnehdinta tuo mieleeni erään yksinkertaisen ihmisen, joka kuoli liikenneonnettomuudessa. Omaa perhettä ei ollut, mutta sitäkin enemmän muistotilaisuudessa oli kavereita ja naapureita. Suurin osa muistelupuheista alkoi siihen tapaan, että olipahan mukava ja sydämellinen veikkonen. Ja sitten tuli jokin sattumus tai tarina, miten tuo sydämellisyys ja hyvänahkaisuus tuli esille. Sitä ei mitenkään kaihdettu, että kyseessä oli ajatuksenjuoksultaan yksinkertainen kaveri, vaan se oli hyvällä tavalla pontimena elämänmyönteisyydelle ja hyväsydämisyydelle. Yksinkertainen lapsen usko mainittiin elämää kantavana voimana.

Hän oli yksinkertaisuudessaan onnellinen ja puhdassydäminen ja käy siinä mielessä vuorisaarnan esimerkki-ihmisestä. Toivottavasti hän sai nähdä Jumalan.

”Autuaita ovat rauhantekijät:
 sillä he saavat Jumalan lapsen nimen.”

Omaiset ovat usein kertoneet läheisestään, kuinka tämä on ollut rauhallinen, että jos joku sai edesmenneen kränittämään (riitelemään), niin sitten tämä sai kyllä mennä peilin eteen miettimään käytöstään. Yllättävänkin usein olen kuullut sanottavan, että jälkeläinen ei muista isänsä tai äitinsä koskaan huutaneen niin kuin riidoissa pahimmillaan rähjätään. Rauhallisuuteen saattoi yhdistyä myös totisuus, mutta hyvällä tavalla.

Voi kun saisi itse jollain lailla tuollaisen ominaisuuden hankittua! No, onneksi sitten tämän vastapainoksi moni on kyllä sanonut, että olihan se läheinen sellainen lyhytpinnainen sähikäinen, mutta onneksi hän leppyi nopeasti eikä jaksanut kantaa asioista kauaa kaunaa. Ja pyrki heti lauhduttuaan sovittelemaan erimielisyytensä tai riitansa. Ja sen vuoksi häntä rakastettiin ja kunnioitettiin, että osasi myös hieroa rauhaa, eikä jäänyt vellomaan vihaansa. Rauhantekijähän tuollainen minun mielestäni on.

Yksi tapaus on jäänyt mieleeni rauhan esiin tuojana huumorin kautta. Kuoli vanha muori. Meitä oli varsin pieni saattojoukko: vainajan kaksi poikaa, naapuri ja minä pappina muistotilaisuudessa. Sumppia hörppiessämme toinen pojista alkoi muistella äitiään. Kertoili muorinsa edesottamuksista, jotka olivat huvittavia ja hauskoja kaikkine kommelluksineen ja kohelluksineen. Mamma oli ollut hyvin huumorintajuinenkin, naapurukset olivat kertoilleet toisilleen vitsejä ja hauskoja tapauksia. Näitä sitten naapuri kertoi molempien poikien kanssa leppoisessa kahvihetkessä.

Meni 1 ½ tuntia, jonka jälkeen toinen pojista vakavoitui, ja sanoi, että ”Hei tässä me vaan kerrotaan äidistä vitsejä ja hänelle sattuneita kommelluksia, vaikka on hänen hautajaisensa”. Toinen poika tokaisi siihen sitten, että ”Mutta sellainenhan se muori oli. Kyllä tämä häntä hyvin kuvastaa.”  Ja tarinat jatkuivat.

Muorin elämä huumorin läpi oli luonut ympärille omalla tavallaan rauhaa tai ainakin pitänyt riidan ja vihan kauempana.

  ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:
      heidät armahdetaan.”
Joskus on eteeni tullut omaisia, jotka ovat kertoneet, että heidän läheisensä on aiheuttanut paljon surua. Elämä on voinut olla täynnä huonoja valintoja tai elämäntapoja ehkä epäonneakin, joiden vuoksi kaikki lähipiirissä ovat saaneet kärsiä. On hermostuttu, haukuttu, kirottu ja riidelty. Käsiksikin on saatettu käydä. Joskus mikään ei ole auttanut, joskus on taas löydetty uudelleen seesteinen elämä.

Hämmästyttävintä näissä tapauksissa on kuitenkin ollut se, että vaikka elämä on ollut raskasta, se on ollut myös rakasta. Kun kärsimysten taakka on sitten ollut lopullisesti poistunut, ja rauha tullut elämiseen, niin menetyksen kokeneet ovat kertoneet, että he kaipaavatkin surullisen hahmon ritariaan ja että kaikki on annettu kuitenkin anteeksi. Ihmiset ovat armahtaneet kipua aiheuttaneen, mutta samalla myös saaneet itselleenkin rauhan. Huomaamattaan he ovat armahtaneet toisen lisäksi myös itsensä.

Tarinoita olisi vaikka kuinka paljon. Yksi piirre niistä kuitenkin puuttuu.  Enpähän ole koskaan kuullut läheisten kertovan kuinka hienolla autolla edesmennyt ajoi, tai kuinka varallisuus teki hänestä hienon ihmisen. Ihmisen ominaisuudet ja hyvät puolet ovat aina ne ominaisuudet, jotka tekevät hänestä arvostetun, lämpimän tai pidetyn.

Päinvastoin kerrotaan, kuinka vaikka edesmenneen elämä oli perin vaatimatonta ja niukkaa, niin kämppä oli aina siisti ja kodikas ja vierailija tunsi aina olleensa tervetullut sinne. Tai kuinka edesmennyt auttoi aina kaikenlaisissa asioissa, kunhan vain sai tietää, että apua tarvitaan. Usein näihin kertomuksiin lisätään, että olisi hän kyllä saanut joskus ajatella itseäänkin enemmän. Liian hyväsydäminen…

Kertomuksista tulee lähestulkoon aina esille se, millainen ihminen on ollut ja mitä hän on läheisilleen merkinnyt. Ne rakastettavat piirteet ovat hyvin erilaisia. Vuorisaarnassa on esitelty taatusti arvokkaita ominaisuuksia, joita kannattaa tavoitella. Mutta on muitakin, mitkä tekevät ihmisten elämästä tasapainoista, arvokasta ja sisällöllisesti rikasta.

Jumala Kaikkivaltias on antanut meille elämän. Hän on antanut meille myös elämän liikennesäännöt. Kuullussa Vuorisaarnan osassa on sanottu, mitä hyvää ihmisen eri ominaisuudet voivat saada aikaan elämässä, vaikka nuo ominaisuudet saattaisivatkin vaikuttaa vähän oudoilta.

Pyhäinpäivän kovin kärki ovat tietysti pyhimykset – eli pyhät ihmiset, meille esikuviksi tarkoitetut. Me kaikki olemme erilaisia hyvien ja huonojen ominaisuuksiemme kanssa. On muistettava, että vaikka emme ole pyhimyksiä, me voimme silti kelvata Jumalalle. Ja että pyhimyksetkin ovat tehneet väärin. Eivät hekään pelkkiä enkeleitä ole.

Pyhä Fransiskus oli äärilaidan mies, hän rääkkäsi itseään askeettisella elämäntavallaan niin, että se vei häneltä terveyden ja sitä kautta ennenaikaisesti hautaan. Luostarin apotti moittikin useasti Fransiskusta, että kyllähän paastota pitää, muttei sillä ole tarkoitus itseään tappaa. Ei kuunnellut pyhä mies esimiestään, vaan pahoinpiteli liikaa omaa kroppaansa, niin että menehtyi sen seurauksiin. Isossa Kirjassa sanotaan, että ruumis on Pyhän Hengen temppeli, joten pieleen meni sillä saralla, vaikka tänäkin päivänä Fransiskusta arvostetaan ekoteologina, joka arvosti kaikkien muiden elämää enemmän kuin omaansa. Paavi Fransiskus….

Camillo de Lellis taas oli taas asteikon toiselta laidalta. Hän oli elämänsä alkupuolella juoppo, korttihuijari ja tappajakin. Kutsumus löytyi nöyrtymisen kautta, kun oli ensin saanut kunnolla turpiinsa vanhoilta ryyppykavereiltaan, pelannut koko omaisuutensa ja päätynyt luostarin sairaalaan kuoleman kielissä. Pyyteetön hoiva ja hoito teki Camillloon vaikutuksen, ja hän löysi elämäntehtävänsä sairaiden ja kuolevien parissa. Sillä uralla hän sitten hyvitti hampuusi elämäänsä. Hänen sääntökuntansa oli muuten ensimmäinen, joka käytti punaista ristiä tunnuksenaan kutsumuksestaan. Kamilliaanit olivat se siemen, josta iti myöhemmin Punainen Risti.

Jumalalle kelpaava, autuas ihminen  tekee jollain lailla hyvää luontevasti ja sydämestään. Mutta hyvyyden lisäksi me tarvitsemme armoa, jotta Luojan luokse pääsemme. Tämä on jokaisen hyvä pitää mielessään itseämme ja toisiamme arvioidessamme. Tässä asiassa meidän pitää olla nöyriä Jumalan edessä. Hänen kädessään on lopullinen arvio.

Jumala Kaikkivaltias teitä jokaista armollaan ja rakkaudellaan runsaasti siunatkoon! Aamen.

Matt 6: 19-24, Jumalan huolenpito,
Rauman Pyhän Ristin kirkon 500 -vuotisjuhlamessu 16.9.2012

Eipä juurikaan paremmin voisi pyhän evankeliumi osua kohdalleen näin kuin tämän kirkon 500 -vuotisjuhlamessussa. Tämän kirkon rakensivat ja varmaan osin myös rakennuttivat fransiskaaniveljet, jotka olivat kerjäläismunkkeja, joiden pääperiaatteena oli yrittää kerätä aarteita taivasten valtakuntaan, ei niinkään tänne maan päälle.

Historian havinaa

Raumalla oli jo olemassa toinenkin kivikirkko noin puolen kilometrin päässä kun tämä valmistui. Se oli Pyhän Kolminaisuuden kirkko, joka palveli tuolloin seurakuntakirkkona.

Veljestön on täytynyt nauttia raumalaisten ja myös lähiseudun asukkaiden luottamusta ja avunantoa, muuten ei ole ollut mahdollista rakentaa kahta kivikirkkoa pieneen, muutaman sadan ihmisen kaupunkiin, jollainen tämä 500 vuotta sitten oli.

Fransiskaanit eli harmaat veljet sopivat Raumalle varmaan aika hyvin. Kutsumuksensa he toteuttivat kaupungissa usein tavallista työtä tehden – tosin ilman palkkaa. Vastineeksi työstään he saattoivat ottaa ”kaikenlaista välttämätöntä, mutta ei rahaa. Ja kun oli aivan välttämätöntä, he voivat mennä anomaan almuja.” Näin sanoivat veljeskunnan säännöt.

Fransiskaanit olivat köyhiä, ahkeria käsityöläisiä, jotka olivat yksinkertaisen elämän esikuvia. Arjen askareiden lisäksi fransiskaanit harjoittivat laupeudentyötä, rukoilivat ja puhuivat hengen asioista kansan ymmärtämällä tavalla yksinkertaisesti. Tämän vuoksi ihmisten oli helppo pitää heistä.

Historiankuvauksista voi päätellä, että samanlaisia olivat niin veljet ja kuin paikallisetkin. Kansa piti pröystäilemättömyydestä, kun itsekin eli suurin piirtein niin, eikä ilmeisesti muusta tiennytkään. Kun molemmat osapuolet olivat ns. veistetyt samasta puusta, niin keskinäinen ymmärrys syntyi melko helposti. Suurin osa raumalaisista oli tuohon aikaan ja tämän päivän mittapuulla mitattuna köyhiä. Melkein kaikille täällä asuville elämä oli kovaa ja karua selviytymistaistelua ankaria olosuhteita vastaan. Nälkäänkin kuoltiin, kun katovuodet kohdalle osuivat. Tuona aikana rikas raumalainen eli tämän päivän näkökulmasta katsottuna aika vaatimattomasti.

Ilo irti

Voisi luulla, että vapaaehtoinen mammonasta luopuminen olisi merkinnyt synkkää elämänasennetta. Mutta mitä vielä. Veljeskunnan perustaja Fransiskus Assisilainen edellytti jo ihan veljeskunnan säännöissä, että veljien on oltava hilpeitä ja rakastettavia. Ja vaikka Fransiskus – jota kutsuttiin myös Köyheliiniksi eli Poverelloksi valitsemansa elämäntavan mukaan – olikin ankara itseään kohtaan ja vähän liiankin kova paastoaja, niin muita ihmisiä kohtaan hän oli joskus melkoinen hulivili.

Köyheliinistä onkin monia veijaritarinoita, jotka vahvistavat tämän. Ankaran askeetin silmissä oli paitsi pyhä, myös ihmisille ja itselleen naureskeleva, vilkkuva pilke – asia, jota meidän suomalaisten on joskus herätyskristillisen perintömme vuoksi vaikea ymmärtää. Monelle sellaiselle kun tämä taivastie on liian usein kaita ja kivinen, kova ja kapinen.

Itsestäni on pikku hiljaa alkanut tuntua että tämä ihmisen elämä on lähinnä säälittävän ja naurettavan välimaastossa taapertamista. Usein kuvittelemme itsestämme liikoja, ja luulemme, että paljo kama ja tavara ympärillämme on onnen täyttymys. Mutta onko kamakeskeinen elämä sittenkään se, mikä meitä lopullisesti tyydyttää? Laittaa miettimään, kun tarkastelee harmaiden veljesten elämänasennetta.

Aarre taivaassa taitaakin olla asenne- ja oivaltamiskysymys. Kyky tarttua kiinni oikealla tavalla ja rakentavalla otteella elämän tarjoamiin pikku asioihin lienee yksi suurimpia elämäntaitoja.

Takana oleva teologia

Mammonasta vapauduttuaan Köyheliinin, Poverellon suhtautuminen elämään muuttui. Hän koki, että Jumala on luonut meidät kaikki, ihmiset, eläimet ja koko luomakunnan. Kaikki me olemme sisaria ja veljiä, joiden pitää elää sovussa keskenämme. Elämisen punaisena lankana oli kohtuullisuus, sellainen elämä, joka jättää oman osansa muille luomakunnassa: ihmisille, eläimille, kasveille ja myös luonnonvoimille ja –ilmiöille. Kaikki tarvitsevat ravinnon, oman reviirin, mahdollisuuden elää ja myös kunnioituksen. Kaikki ilmiöt ja eliöt ovat osa Luojan suurta ja kaunista suunnitelmaa, joka myös on syytä kunnioittaa ja ottaa huomioon.

Nykyinen jatkuvaan kasvuun, kulutukseen ja hyväksikäyttöön perustuva ihmis- ja elämänkäsitys olisi ollut Poverellolle kauhistus.

Fransiskuksen runoilemassa Aurinkolaulussa, jonka pohjalta on tehty virsi 455, hän puhuttelee aurinkoa, tuulta ja tulta veljikseen, kuuta, tähtiä ja vettä sisarikseen. Hän kehottaa ”sisar ja äiti maata” ylistämään Jumalaa.

Aurinkolaulun lopuksi Fransiskus kutsuu sisarekseen myös kuolemaa. Elämä oli hänelle kokonaisuus, johon myös kuolema kuului luonnollisena osana. Tämä tuo esille lujan luottamuksen ylösnousemukseen, mikä alkaakin jo olla vähän outoa nykyajan ihmiselle.

Tämän päivän hengellinen aarteita?

Tämän päivän saattohoito- ja eutanasiakeskustelu paljastaa meille, miten vieraantunut nykyihminen on elämänsä perusasioista. Ja miten vahva Köyheliini oli suhteessaan elämän kokonaisuuteen? Eikö sekin ole hengellistä aarretta taivaissa?

Kun kerran ”kaikki tää joskus tänne jää”, niin olisiko se henkistä ja hengellistä aarretta, missä kunnossa sen taakseen jättää? Hengellisessä luomakunnan kunnioituksen painotuksessaan fransiskaanit olivat ja ovat edelleenkin merkittäviä ekoteologeja, mikä on tänä päivänä hyvin ajankohtaista.

Aarteiden kerääminen taivasten valtakuntaan on myös luottamusta Jumalan huolenpitoon, mitä ei voi olla ilman perusluottamusta elämään. Meidät ihmiset on luotu ja kutsuttu Jumalan huolenpidon välikappaleiksi. Toisaalta Jumala auttaa ja hoitaa ennen kaikkea toisten ihmisten kautta. On aika pitkälle myös meistä itsestämme kiinni, jääkö Jumalan rakkaus ja huolenpito salatuksi vai tuleeko siitä todellista ja näkyvää tässä maailmassa.

Toisaalta Jumala pitää huolta huolenpitonsa työkaluista – siis meistä. Kun tämän oivaltaa, on valmis luottamaan elämään ja sen antaneeseen Kaikkivaltiaaseen, että kaikesta huolimatta Luoja huolta luoduistaan, vaikka elämä tuo eteen sen minkä tuo.

Tässä oli Fransiskuksen – Köyheliinin hengellinen ja henkinen vahvuus, mikä teki hänestä elämän ja Luojan varaan heittäytyjän.

3 x eläköön -huuto 500 -vuotiaalle kirkolle!

 

 

 

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

”Antakaa toisillenne anteeksi” Mt 18: 15-22

 

Iltapäivälehti otsikoi etusivulla ykkösaiheena ”En anna anteeksi”. Kyse oli äidistä, jonka tyttären rattijuoppo oli tappanut. Törkeään raatijuopumukseen syyllistynyt ajoi ylinopeutta ja törmäsi 23 -vuotiaaseen tyttöön rajusti ja jätti hänet vielä heitteille. Tuomio oli lopulta väliaikainen ajokielto ja1 v.2 kk ehdotonta vankeutta. Uhrin omaiset ja tekijä eivät ottaneet toisiinsa yhteyttä prosessin aikana.

 

Tekijä ei siis ollut pyytänyt tekoaan anteeksi, mutta eivät uhrin omaisetkaan olleet valmiita antamaan anteeksi.  Mietipä itsesi jompaankumpaan osaan. Mitä tekisit?

 

Jeesuksen ohje on kaksiosainen. Ensin väärin elämiseen ja tekemiseen otetaan kiinni: ”ota asia puheeksi kahden kesken”. Jos toinen ojentuu puheesta, niin mainiota. Jos ei, niin mennään puhuttamaan porukalla: ”ota mukaasi yksi tai kaksi muuta”. Ohjeet ovat kuin suoraan nykyisistä työsuojeluohjesäännöistä. Ja jos ei hyvä puhe vieläkään tehoa, niin ilmoitetaan julkisesti koko yhteisölle: ”Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle”.

 

Jos hän ei tottele yhteisöä, niin lopputulos on selvä, hän on itse aiheuttanut oman pois sulkemisensa yhteisöstä: ”suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin”. Silloin peli on selvä, hän on seurakunnan ja siten myös pelastuksen ulkopuolella.

 

Karusti sanottu vai? Ohje jatkuu: ”minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu”. Kyseessä on ns. taivasten valtakunnan avainten periaate. Tuohon sitomiseen ja päästämiseen kuuluu ensimmäisenä tehtävänä kuitenkin kuunteleminen ja asiaan paneutuminen ennen tuloksen julistamista. Mahdollinen armo on ilmaista, mutta ei halpaa, sillä se edellyttää Raamatun sanoin ”totuutta salatuimpaan saakka”, mikä on tietysti perin vaikeaa ihmiselle. Pieni oman kilven kiillotus kun istuu ihmisen luonteessa niin sitkeästi. 

 

Lähes miljardi kristittyä ottaa Js:n ohjeesta vaarin ja toimii sen mukaan. Siihen perustuu ripin asema roomalais- ja kreikkalaiskatolisissa eli ortodoksisissa kirkoissa. Me luterilaiset tunnumme olevan enemmän tai vähemmän hukassa tämän asian kanssa. Tätä kohtaa ei yksinkertaisesti uskalleta ymmärtää näin kirjaimellisesti kuin mitä se on kirjoitettu.

 

Tässä kohtaa on vielä muistettava, että sitomisvalta kuuluu Jumalan valtuutuksella ihmiselle tässä maailmassa, mutta tuomiovalta taivasten valtakunnassa kuuluu sen sijaan kokonaan Jumalalle. Ne ovat kaksi eri asiaa.

 

Kristinuskossa puhutaan laista ja evankeliumista. Tässä oli lain tehtävä - tuoda ihminen tekojensa eteen. Jeesuksen ohjeen mukainen prosessi etenee samanlaisella suppilotekniikalla kuin mitä me nykypäivänä monissa ohjeissamme harrastamme. Sen tehtävänä on saada aikaan ymmärrys siitä, mitä pahaa on tehty ja tuon ymmärryksen kautta aito katumus, sovitustyöt ja parannus.

 

Siis ei pelkkä katumus ja anteeksipyyntö Jumalalle vaan sen lisäksi myös väärin tekemistä paikkaavat sovitustyöt ja uuden asenteen mukainen elämä eli parannus. Tämä loppuosa on heikoilla sekä ev.-lut. kirkossa että eri toten suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Vai mitä sanotte alun esimerkistä: onko tekijä todellakin sovittanut tekonsa kun hän on kärsinyt linnareissunsa ja ajokieltonsa ja maksanut sakkonsa, vaikka ei ole esimerkiksi osoittanut katumusta uhrin omaisia kohtaan? Voisiko hän tehdä tuossa tapauksessa joitain sovitustekoja? Roomalaiskatolisilla ja ortodokseilla on tähän vastaus, onko meillä? Mitä sinä sanoisit tässä tilanteessa?

 

Siirrytään Jeesuksen ohjeen toiseen osaan. Mitä sitten kun tekijä osoittaakin katumusta ja seurauksena on aito anteeksipyyntö? Pietaria tämä jäi mietityttämään ja hän kysyikin asiaa Jeesukselta. Yhden kerran kyllä kai voisi antaa anteeksi, mutta mitä sitten jos teko uusiutuu? Montako kertaa? Ihan peräti seitsemänkö? Ei vaan 77 kertaa. Luku 7 on juutalaisessa kulttuurissa täydellisyyden symboli. Niin monta kertaa. Se taas vaatii todella hyvää itsetuntoa ja mielen tasapainoa. Täytyy olla todella hyvin sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Voiko verisesti loukattu sellaista löytää?

 

Vaikka sitomisvalta kuuluu meille tässä elämässä, niin meidän päätehtävämme on kuitenkin toteuttaa Jumalan tahtoa maailmassa, mikä merkitsee toisten armahtamista ja oikeuden ja hyvyyden edistämistä maailmassa.

 

Eli onnellinen on se ihminen, joka voi vääryydet ja pahat teot antaa toiselle yhä uudelleen anteeksi. Tällainen ihminen voi hienolla tavalla tukea ja vahvistaa toisia hyvän ja oikean tekemiseen. Tällaisella ihmisellä on suuri ja vahva sielu ja hän on eittämättä oppinut ja ymmärtänyt jotain Jumalan rakkaudesta ja kyvystä antaa anteeksi. Hän toteuttaa Jumalan esimerkillistä rakkautta arjen elämässä omalla tavallaan.

 

Vaikka kristitty pystyisikin tekemään parannusta elämänsä aikana ja elämään hyvin, rakentavasti ja esimerkillisesti, hän ei kykene muuttumaan perin pohjin hyväksi ihmiseksi, vaan hän pysyy kuitenkin syntisenä elämänsä loppuun asti. Tämän vuoksi myös Jumala antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä aidosti pyytää - sen 77 x. Siinä meille esimerkki omaan elämäämme anteeksi antamisesta.

 

Jumala ei muistele pahuuttamme, vaan rakastaa meitä kuin lapsiaan. Tämän vuoksi kaikkien on turvauduttava Jumalan armoon, koska kukaan ei omin voimin pääse irti elämäänsä hallitsevasta pahuudesta. Olemme yhtä aikaa kokonaan syntisiä ja kuitenkin Kristuksen tähden kokonaan vanhurskaita eli Jumalalle kelvollisia.

 

Armo on ihmiselle vaikea asia, sillä se ilmaista, mutta ei halpaa. Vaikeaksi sen tekee se, että me emme voi ansaita, ostaa tai hankkia kuten niin paljon muuta tässä elämässä tarpeellista. Meidän täytyy suostua, antautua ja ennen sitä jopa pyytää, anoa tai kerjätäkin sitä. Ja se on ylpeälle ja omiin ansioihinsa nojaavalle ihmiselle vaikeaa.

 

Ristin ryövärilläkin oli kuitenkin hetkensä…

 

Palatkaamme alun esimerkkiimme. Onko tuollaisessa tapauksessa anteeksi antoa? Jos tilanne pysyy muuttumattomana, eikä tekijä ei kadu eikä pyydä aidosti anteeksi, niin silloin ei ole anteeksi antoa. Siinä tapauksessa eri osapuolet vain yrittävät enemmän tai vähemmän onnistuneesti unohtaa asian, ja se käsittelemättömäksi ja lopun elämää vaivaavaksi möykyksi sielun uumeniin.

 

Saa tai ei anteeksi, tekijä voi toivottavasti antaa lopun elämänsä hyvän palvelukseen ja yrittää näin sovittaa peruuttamattoman pahan tekonsa. Sen jälkeen hän on muiden kanssa samalla viivalla armon kerjäläisenä Kaikkivaltiaan edessä. Jumala on käsittämätön Kaikkivaltias myös armon ja pelastuksen suhteen – vrt. ristin ryöväri.

 

Jos uhrin omaiset kuulevat aidon anteeksi pyynnön, heidän on mahdollista päästä pitkän prosessin alkuun, jossa asian tuskallisen käsittely voi alkaa ja anteeksi antokin on mahdollista. Joka tapauksessa elämän laatu voi alkaa parantua, vaikka teko ei koskaan unohdukaan. Se voi kuitenkin siirtyä elämän keskeltä taaemmalle niin, että muu elämä tulee pikku hiljaa mahdolliseksi ja nautittavaksi.