Kolumneja ja kirjoituksia

1. KUN SEPITE VEI TOTUUTTA – salakuuntelun anatomia (Länsi-Suomi 6.7.2017, kolumni)

2. OIKEUSMURHA EI VANHENE KOSKAAN, Satakunnan Kansa Yliö 14.4.2017

3. UUSI AVIOLIITTOLAKI – MIKSI EI? (Satakunnan Kansa  Yliö 26.2.2017)

4 KIRKON JA VALTION   ERO – NIIN MISTÄ? (Satakunnan Kansa Yliö 30.1.2017)

5. Vanhempia kirjoituksia pääsee katselemaan painamalla viereisen sarakkeen "Kirjoituksia" otsikoita

==================

KUN SEPITE VEI TOTUUTTA – salakuuntelun anatomia (Länsi-Suomi 6.7.2017, kolumni)

Muistan sen tyrmistyksen, kun sain haltuuni ja luin Rauman seurakunnan kirkkoherranviraston salakuuntelusta talousjohtajan tekemät litteroinnit kesäkuussa 2013. Ei voi olla totta!

Reaktioni kautta voin ymmärtää myöhemmin asiasta tiedon saaneiden tahojen epäuskoa. Mutta se ei silti poista heidän vastuutaan passiivisuudesta asiassa.

Tuomiokapitulin edustajille kerroin salakuuntelusta parikin kertaa suullisesti. Ei reagointia. Myös kirjallinen ilmoitus ylimääräisessä piispantarkastuksessa syksyllä 2014 meni mykällä seinään tuijottelulla. Ilmoitus salakuuntelun todennäköisestä jatkumisesta ei saanut sekään aikaan mitään kommentointia tai toimia.

Kirkkoneuvosto talousjohtajan esimiehenä ei tarttunut asiaan, koska osa sen jäsenistä oli yhdessä hänen kanssaan tehnyt nipun heppoisia kanteluita allekirjoittaneesta tuomiokapituliin vähän ennen tiedoksiantoa. Kantelulla varmistettiin samalla kapitulin passiivisuus.

Jos kirkkoneuvosto olisi tarttunut asiaan kiinni kunnolla, se olisi joutunut samalla rampauttamaan juuri muodostetun kantelukoalition. Nyt ryhmän sisäinen solidaarisuus tukahdutti asian jämäkän käsittelyn. Kuvaavaa on, että osa kirkkoneuvoston jäsenistä kanteli tuomiokapitulille siitä, että asiaa oli lähdetty tutkimaan!

Kun yksi salakuunnelluista vei asian esitutkintaan, alkoi häntä vastaan välittömästi ajojahti, jonka seurauksena hänet irtisanottiin muutaman kuukauden kuluttua ylimääräisessä kokouksessa lomalla ollessani ja sijaisen toimiessa puheenjohtajana. Irtisanomisasian hallinnollinen valmistelija ja esittelijä oli alussa alaisensa salakuuntelusta syytteessä ollut talousjohtaja. Kirkkoneuvoston herätyskellot eivät soineet edes esteellisyyden vuoksi, vaan sitä vietiin kuin pässiä narussa – tosin omasta tahdostaan.

Irtisanotun oikaisuvaatimusta käsiteltäessä sanoin ennen eriävän mielipiteeni jättöä kirkkoneuvoston puheenjohtajana, että kannattaisi perua irtisanominen, sillä siitä tulee kallis pyörähdys hallinto-oikeudessa. Näin myös kävi. Hinnaksi lainvastaisesta päätöksestä tuli noin 70 000 €.

Käräjäoikeus olisi voinut päättää asian jo keväällä 2015, mutta se pidensi salakuuntelun käsittelyaikaa lisäselvityksiä varten, joita ei sitten tehtykään. Seurasi vuoden ei-luova tauko. Oikeudenkäynnin asiakirjat oli julistettu salaisiksi, eikä julkisuudessa voitu sen vuoksi esittää talousjohtajan salakuuntelusta tekemiä litterointeja, kuitteja hänen ostamistaan digiäänitteistä eikä muista asiakirjoista. Tilanne jätti hänelle vapaan tilan kertoa yksipuolisesti ihmisille oman näkemyksensä.

Totta kai hyvä sepite tehosi moniin, kun asiakirjat vaikenivat. Jokaisella on toki oikeus omiin mielipiteisiin, mutta ei omiin faktoihin. On myös muistettava, että mielipide on vain perustelematon fakta. Näin oli tässäkin tapauksessa.

Käräjäoikeus 2016 ja Vaasan hovioikeus 2017 tutkivat kuitenkin huolellisesti asiakirjat ja todistajien lausunnot. Talousjohtaja Haapasaaren ja hänen todistajanaan olleen hallintojohtaja Hietaniemen kertomukset oikeudet totesivat epäuskottaviksi. Tuomio tuli salakuuntelusta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta. Faktat jyräsivät sepitteet. Minua kohtaan esitetyt syytteet raukesivat jo käräjillä.

Allekirjoittaneen sanalliset ja kirjalliset todistukset todettiin uskottavaksi molemmissa oikeusasteissa. Oikeudet pitivät merkityksellisenä myös sitä, että olin pyytänyt apua ja neuvoa kapitulista saamatta sitä.

Kirkon puolella selvityksiäni salakuuntelusta ei kuunneltu. Sen sijaan minua kohtaan esitettyjä syytteitä kuunneltiin hyvinkin tarkasti. Vastakohta on ilmeinen. Yksi kollega tiivisti hyvin usean muunkin kokemuksen: ”Tuttu juttu: joka kerta kun joku syyttää pappia mistä tahansa rikoksesta, niin kapituli rientää paikalle tutkimaan, vieläkö se voisi syytettyä jotenkin hutkia. Tällaista on se kuuluisa kaitsenta”.

Oikeudet ovat nyt puhuneet. Lopputulos saattaa kirkon toiminnan huolestuttavaan valoon, vaikka hovin tuomio ei vielä olekaan lainvoimainen.

TT Seppo Sattilainen
Rauman seurakunnan kirkkoherra 2011-2015

OIKEUSMURHA EI VANHENE KOSKAAN, Satakunnan Kansa Yliö 14.4.2017

Länsimaiden tunnetuin oikeusmurha tehtiin pitkänäperjantaina. Vaikka siitä on jo aikaa, sama menetelmä toimii edelleen. Siksi sitä myös edelleen käytetään.

Juudea oli tuolloin osa Rooman valtakuntaa. Siksi prokuraattori Pilatus käytti Juudeassa ylintä päätäntävaltaa suoraan vastuullisena keisarille. Pilatuksella oli vakavissa rikoksissa valta langettaa kuolemantuomioita tai vapauttaa syytöksistä.

Herodes oli pikkuruhtinas, joka oli keisarin määräyksestä joutunut jakamaan valtaansa pojilleen, mikä oli merkki epäluottamuksesta. Herodes pelkäsi keisarin vakavaan epäsuosioon joutumista, mikä vaikutti toisinaan hänen vallankäyttöönsä oikeustoimissa. Vaikka Herodes oli raaka vallankäyttäjä, hän joutui kuitenkin kysymään keisarilta luvan vastustajiensa tappamiseen. Kuten yhden vaimonsa ja kahden poikansa tapauksessa.

Jerusalemin Suuri neuvosto vastasi suurin piirtein kaupunginhallitusta. Sillä oli paljon valtaa, mutta tuomioistuimena sillä ei ollut oikeutta langettaa kuolemantuomiota. Niinpä vastustajien raivaamiseen täytyi käyttää muita keinoja. Esimerkiksi julkisuuden käyttämistä yksilöä vastaan on käytetty vallan käytön välineenä aina.

Herodes vanhana kettuna haistoi Suuren neuvoston asettaman ansan eikä suostunut julistamaan kuolemantuomiota syyttömälle julkisen painostuksen alla. Tehtävä jäi näin Pilatukselle, joka yritti ensin vapauttaa syytetyn, mutta joutui sitten pesemään kätensä tuomiosta ja taipumaan oikeusmurhaan kansan raivon edessä ja mellakoinnin pelossa, joka olisi voinut olla hänelle kohtalokasta keisarin edessä.

Kiihotettu, yleinen ilmapiiri ei välitä tosiasioista. Se seuraa sokeana tunnettaan, joka vie sitä ilman logiikkaa. Kun maallikkokäräjiä käytetään tuomioistuimena, astuu kuvaan periaate ”kun syyllinen tiedetään, pitää äkkiä keksiä rikos”.

Kun syytös on heitetty, syytettyä pidetään siitä lähtien syyllisenä. Todistustaakka kääntyy toisin päin kuin normaalissa oikeuskäytännössä, jossa syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan. Nyt pelkkä syytös nähdään todisteena syyllisyydestä.

Tällaista oikeusmurhamenettelyä käytetään kaikissa organisaatioissa: julkisella sektorilla, liike- ja yrityselämässä ja myös kirkossa. Se onnistuu sellaisissa organisaatioissa, joissa vallan perinteinen kolmijako ei ole voimassa. Tämän vuoksi tutkinta, syyttäminen ja tuomitseminen on normaalisti erotettu toisistaan.

Tunnen kirkon parhaiten. Tuomiokapitulit tutkivat, syyttävät ja tuomitsevat alaisiaan pappeja. Kuunneltuani muutamaa kolhittua kollegaa, he ovat kokeneet raskaimmaksi syyllisen leiman saamisen heti alusta alkaen, pelkän syytöksen perusteella. Syytetyt ovat joutuneet todistelemaan syyttömyyttään eli todistustaakka on kääntynyt päälaelleen. Kapitulit ovat katsoneet jopa puolustautumista pahalla. Se on satuttanut pahiten. Peli ei ole reilu: yksilö vastaan organisaatio. Lopputulos on yleensä selvä.

Onneksi tällaiset tapaukset voi tänä päivänä viedä puolueettomiin tuomioistuimiin. Ratkaisun odottaminen tosin kestää usein yksilön kannalta liian kauan. Pastori Jaakko Launikarin tapaus on tästä hyvä esimerkki. Vaikka kirkon antamat tuomiot kaatuivat aikanaan tuomioistuimissa, ei syytteiden raukeamista enää uutisoitu kuten syytteitä. Levätköön hänen sielunsa rauhassa.

Julkisuus on huono tuomari, se ei näe syvemmälle. Koskaan. Ei silloin eikä nytkään.

Seppo Sattilainen
kirjoittaja on Porissa ja Raumalla vaikuttava teologian tohtori

UUSI AVIOLIITTOLAKI – MIKSI EI? (Satakunnan Kansa  Yliö 26.2.2017)

Muutaman päivän päästä tulee voimaan uusi avioliittolaki, joka antaa homo- ja lesbopareille oikeuden siviilivihkimiseen maistraateissa.

Vaikka laki ei suoranaisesti koskekaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, niin ajatus homo- ja lesboparien vihkimisestä kirkossa repii sitä rajusti.

Kirkon kanta on edelleen, että avioliitto on miehen ja naisen välinen laillinen suhde. Kuitenkin osa kirkon päättäjistä, piispoista ja papistosta toivoo, että uusi avioliittolaki ulottuu myös kirkon vihkikäytäntöön. Kirkon parlamentti – kirkolliskokous – ratkaisee asian, jota onkin jo pyöritelty siellä kuin kuumaa perunaa näpeissä.

Julkisessa keskustelussa on vyörytetty taisteluhautoja erityisesti uuden käsityksen suuntaan. Asiasta on tehty myös aloite toukokuussa kokoontuvalle kokoukselle. Toisaalta on tehty vasta-aloite, että pappi voi olla vihkimättä, jos vihkiminen sotii papin avioliittonäkemystä vastaan. Kahtiajaolle on siis valmiit lähtökuopat.

Uudistushaluiset pitävät yhtä maailman vapaamielisintä kirkkoa konservatiivisuuden kantona keskellä liberaalin hengellisyyden kaskea. Perinteisesti ajattelevat taas katsovat pitäytyvänsä enemmistön käsitykseen, jota ei tarvitse eikä pidä muuttaa.

Tässä pattitilanteessa on tilattu selvitys, pitäisikö kirkon luopua vihkioikeudesta. Uhkaavan muutoksen vuoksi vihkiperinnettä kannattavat pelkäävät homojen vievän kirkolta avioliiton. Homot taas voivat ajatella, että luopuessaan vihkioikeudesta kirkko tekee mitä vaan, ettei sen tarvitse hyväksyä heidän liittoaan.

Nykytilanteessa kirkon ohjeistusta tulevat rikkomaan ne papit, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevat, eivät ne, jotka pitäytyvät nykykäytäntöön. Vihkiessään pappi on sidottu kirkkokäsikirjaan ja sääntöihin, joita hän ei voi muuttaa omalla mielipiteellään. Se on edelleen kirkolliskokouksen tehtävä.

Arkkipiispa on lausunut asiasta henkilökohtainen mielipiteensä, mutta se ei ole vielä papistolle annettu ohje, vaikka jotkut asialle innokkaat toimittajat ovat tulkinneet sen luvan antamiseksi vihkimiseen.

Arkkipiispa on ”primus inter pares”, eli ensimmäinen vertaistensa joukossa, jolla ei kuitenkaan ole määräysvaltaa muiden piispojen eikä kirkon yli, vaikka julkisesti usein niin luullaankin. Sitä paitsi piispojen rivistö ei ole tässä asiassa suora, vaikka he kunnioittavat toistensa näkemyksiä, eivätkä lähde julkisuudessa kinaamaan keskenään.

Julkisuus on luonut painetta uudenlaisiin vihkimisiin, minkä vuoksi papisto on joutunut hankalaan tilanteeseen. Uuden avioliittolain tultua voimaan papilta voidaan kysyä samaa sukupuolta olevien vihkimistä. Jos pappi kieltäytyy, niin sen jälkeen pohditaan sitä, voiko laki ulottua kirkon puolelle niin, että se ohittaa kirkon avioliittokäsityksen?

Jos pappi taas vihkii, niin silloin tuomiokapitulin joutuu miettimään, menettelikö pastori väärin rikkoessaan kirkon ohjeistusta?

Asian toivoisi ratkeavan rakentavalla tavalla, jos se nyt ylipäätään on mahdollista. Valitettavasti muistissa on, mitä tapahtui naispappeusasiassa.

Seppo Sattilainen
Porissa ja Raumalla vaikuttava teologian tohtori

KIRKON JA VALTION   ERO – NIIN MISTÄ? (Satakunnan Kansa Yliö 30.1.2017)

Vähän väliä kuulee vaadittavan, että kirkko ja valtio pitää erottaa toisistaan. Useimmin vaatimukset liittyvät kirkon julkisoikeudelliseen asemaan, hautaustoimeen, verotuskäytäntöön tai toimintaan yhteiskunnassamme.

Vähän oikaisten sanottuna valtionkirkolla tarkoitetaan, että valtio käyttää ylintä päätäntävaltaa kirkon asioissa tai valtio on sitoutunut tiettyyn uskontunnustukseen.

Suomessa valtionkirkon ensimmäiset siteet kirposivat jo vuonna 1870, jolloin Venäjän valtio teki ortodoksisen keisarin Aleksanteri II päätöksellä periaatteellisen ja myös pitkälti käytännöllisen pesäeron Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Uuden kirkkolain myötä kirkko sai Suomen suuriruhtinaskunnassa itsenäisen juridisen aseman, joka on sen jälkeen jatkuvasti vahvistunut.

Suomessa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä puhuttu valtionkirkosta enää vuosikymmeniin. Kirkon ja valtion erovaatimus on kuitenkin edelleen niin hyvä klisee, että sitä käytetään, vaikka selviä perusteita ei enää olekaan. Mutta tällöin tullaankin jo uskonnon kieltämisen porteille myönteisen uskonnonvapauden sijasta.

Toinen vaatimus koskee verotusoikeuden lopettamista, vaikka kirkollisveroa maksavat vain ne, jotka kuuluvat kirkkoon. Verotus on hoidettu ostopalveluna muun verotuksen yhteydessä jo 1960-luvulta lähtien. Järjestely on toimiva, halpa ja kaikkia osapuolia hyödyttävä. Se palvelee kansan enemmistöä, joka kuuluu edelleen kirkkoon. Kai enemmistö saa edelleen järjestää asiansa niin kuin haluaa?

Samalla on muistettava, että kirkollisverolla pidetään yllä montaa hyödyllistä toimintoa kuten päiväkerhoja, diakoniaa, perheneuvontaa, nuorisotyötä, hautaustointa ja montaa muuta, jotka muuten pitäisi joka tapauksessa rahoittaa julkisista varoista.

Vaaditaan myös, että hautaustoimi pitää siirtää yhteiskunnan hoidettavaksi, vaikka meillä on jo olemassa joka kunnassa seurakuntien erinomaisesti hoitama hautaustoimi. Valtiolla ja kunnilla on ollut 100 vuoden ajan mahdollisuus ryhtyä hoitamaan hautaustointa, mutta siihen ei ole ollut mitään halua. Yhteiskunta ei ole edelleenkään satsannut mitään esimerkiksi eri uskontokunnille sopivien neutraalien hautaustilojen rakentamiseen, vaikka tarvetta olisi. Seurakuntien velvollisuus se ei ole.

Syykin on selvä: miljoonien investointia tuskin kuoletetaan muutaman kymmenen tai sadankaan vainajan hautauksella vuodessa. Kun tiedetään kuntien nykyinen kyky hoitaa edes lakiin perustuvia velvoitteitaan, niin vaatimus hautatoimen siirtämisestä yhteiskunnalle on tuskin ajankohtainen.

Uskonnottomuus ei ole mikään etu hautaustoimessa. Isoilla hautausmailla on lain velvoittamana ollut 15 vuotta tunnustuksettomia hauta-alueita. Useisiin – kuten Raumalla - ei ole haudattu vielä ainoatakaan tunnustuksetonta vainajaa, Porissa kaksi. Sukuhaudat ovat edelleen suurin syy tulla haudatuksi seurakunnan hautausmaalle, vaikka vainaja olisi ollut uskonnoton.

Seppo Sattilainen
Porissa ja Raumalla vaikuttava teologian tohtori